ÄIDIN PAHIN PELKO


Jokin aikaa sitten kyselin Instassa vanhemmilta, mikä on heidän pahin pelkonsa liittyen heidän lapsiinsa. Jos lapsen kuolemaa ei lasketa. 
Vastaukset vaihtelivat huumeista äärijärjestöihin, mutta muutama pelko oli sama lähes kaikilla - lapseen kohdistuva väkivalta, hyväksikäyttö, vakava sairaus ja ulkopuolisen tahon osallisuus lapsen fyysiseen ja/tai henkiseen terveyteen. 

Lähes tasan vuosi sitten mä sain soiton kesken koulupäivän. Koulupäivän, joka oli ainoa pitkä koulupäivä koko mun koulun aikana. Olisin itse ollut kotona vasta kahdeksan aikoihin illalla. Mun puhelin soi noin kello kuusi iltapäivästä, tunnistin numeron heti TYKSistä tulevaksi puheluksi ja nousin puhelin kourassa ylös. Harvoin vastaan tuntemattomiin numeroihin, oikeastaan en koskaan, jollen osaa odottaa puhelua tuntemattomasta numerosta. Mutta tähän puheluun mun oli pakko vastata, kesken tunnin, koska oli sellanen olo. 
Muistankin vain sanoneeni opettajalle, että mun on pakko vastata ja ryntäsin ulos luokkahuoneesta. Itse puhelusta en muista paljoakaan. Se kesti yli puolisen tuntia. Puhelun soitti lääkäri TYKSin lasten päivystyksestä ja hän kertoi, että mun lapsi ollaan tuotu reilu tuntia aikaisemmin ambulanssilla TYKSiin. Hänet oltiin löydetty tajuttomana makaamasta kaatosateesta. Ruuminlämpö ambulanssin tulohetkellä oli 34 astetta. Normaali ruumiinlämpö ihmisellä on 37, mutta se voi vaihdella 35,8 ja 37,8 välillä. Kun ihmisen ruumiinlämpö laskee alle 35, puhutaan hypotermiasta

Puhelun jälkeen yritin saada kaikki auton omistavia ihmisiä kiinni, joita tunsin. Itse olin Kakskerrassa, Turun kaukaisimmassa kolkassa, josta kulki busseja vain kerran tunnissa. Onneksi yksi mun luokkakavereista lähti heittämään mua välittömästi sairaalaan. 
Muistan vielä autossa ajatelleeni, ettei tässä kyse ole mistään vakavasta. Jostain teinien tyhmyyksistä. Asioista, joista jutellaan ja voidaan unohtaa heti. 

Pääsin perille juuri, kun lasta oltiin siirtämässä osastolle. Muistan olleeni todella rauhallinen. Ehkä vähän liiankin. Oon tottunut tekemään töitä vaikeissa tilanteissa, osaan suhtautua asioihin järjellä. En ole hysteerinen, enkä mene paniikkiin helposti. 
Mutta taisin olla liian rauhallinen, koska muistan hoitohenkilökunnan pitäneen musta todella hyvää huolta ja heidän olleen musta aika huolissaankin. Vasta, kun pääsin taksista ulos kello 22 jälkeen kotipihalla itkin kontallani kuin pieni lapsi. Keskellä pihaa. 

Vasta seuraavana päivänä, kun me molemmat päästiin yhdessä kotiin koko asian laajuus ja vakavuus alkoi selkeentyä. Tein elämäni toisen rikosilmoituksen. Ensimmäisen vakavasta henkeen kohdistuvasta rikoksesta. Ensimmäisen lapsen puolesta. Ainoan, jonka koskaan toivon joutuvani tekemään. Mun pahin pelko vanhempana oli toteutunut. 

Vuoden olen taistellut mun lapsen rinnalla. Vaatinut alusta saakka kaikkea parasta mun lapselle. Hankkinut asianajajan ja toisen. Käynyt poliisikuulusteluissa, saattanut lapsen kuulusteluihin useamman kerran. Käynyt katsomassa asianajajan tuella lapsen kuulustelunauhat läpi. 
Jossain vaiheessa huomasin, että olen vaatimalla vaatinut kaikkea mun lapselle, mutta unohtanut itse käydä asiaa läpi millään muotoa. En edelleenkään ole käynyt läpi sitä tunneskaalaa, mikä mun sisällä on. Oon vastannut asiallisesti kaikkiin viranomaisten esittämiin kysymyksiin, kyyneliä niellen. Mutta en ole päässyt puhumaan kahden kenellekään, joka kuuntelisi mun vuodatuksen. Sitä henkilöä olen TYKSiltä odottanut maaliskuusta saakka, vieläkään sitä saamatta. 

Kun sairastuin kilpirauhasen liikatoimintaan, luin jostain, että sen voi aiheuttaa trauma tai kova stressi. En oikeastaan yllättynyt ollenkaan saamastani diagnoosista. Koska kun mieli kestää, kroppa alkaa hajoamaan ja se on pelkästään luonnollista. 
Ja koska mun taistelu ei ole vielä kesken, niin mielen on pakko pysyä ehjänä. Kroppa saattaa hajota matkan varrella. 

Vuoden kestänyt pelko, kauhu, erilaiset vastoinkäymiset ei siis ole vielä päättynyt. Meillä on vielä edessä oikeudenkäynti, johon mun huoltajana on pakko osallistua. Enkä jättäisi sitä mistään hinnasta väliin. 
Koska on tehty rikosilmoitus ja tulossa on oikeudenkäynti, olettaa voi, että tähän liittyy ulkopuolinen ihminen. Mä olen kohta vuoden miettinyt, mitä tekisin, jos näkisin hänet. Mitä sanoisin. Miten toimisin. Vuosi on pitkä aika miettiä, enkä vieläkään tiedä vastausta. 

Mä tiedän vain, että moni mun peloista äitinä on toteutunut viimeisen vuoden aikana ja vaikka itse olen kestänyt mielestäni hyvin tämän viimeisen vuoden, en ole koskaan kärsinyt niin paljoa kuin olen. 
Kun lapselle tapahtuu jotain, se tuntuu jossain niin syvällä, ettei siitä pääse koskaan yli. 
Jos mun lapselle ei olisi käynyt sitä tuuria, että täysin sattumalta hänet löysi ulkopuolinen henkilö makaamasta maasta, mä en olis ollut huolissani mun lapsesta ennen kotiintuloani. Jos ruumiinlämpö oli 34 astetta löytöhetkellä kello 17, niin voitte laskea, mitä se olisi syksyisessä kaatosateessa ollut klo 20 jälkeen. Mä en olis koskaan saanut mun lasta enää kotiin. 

Siihen pahimpaan pelkoon ei voi varautua. Sitä ei voi harjotella etukäteen. Se täytyy ottaa vastaan, kun se tapahtuu ja tehdä kaikkensa, jotta oikeus omaa lasta kohtaan tapahtuu. 

2 kommenttia