PANIIKKI OTTAA VALLAN


Oli lokakuun alku. Kaikki oli loistavasti. Olin päässyt kiinni opintoihin ja nautin täysillä siitä, että pääsin vihdoin ja viimein toteuttamaan itseäni tavalla, jossa tiesin olevani hyvä. Olin onnellinen. 
Perheen kanssa uusi arki oli lähtenyt rullaamaan todella hienosti - pienemmät jäivät aamuisin mielellään päiväkotiin, isommilla koulu sujui lähes ongelmitta. Arki pyöri omalla pienellä söpöllä tavallaan. 

Kunnes sattui jotain. Kunnes sateisen päivän päätteeksi istuin koulussa kuunnellen pakollista luentoa. Sitä ainoaa pakollista luentoa koko koulun aikana. Sen luennon aikana sain puhelun, joka muutti meidän koko syksyn. Jokaisen vanhemman painajainen. Soittajana Turun yliopistollinen sairaala, lasten ensiapu. 

Siitä soitosta on nyt kulunut 2,5 kuukautta. Ensimmäiset viikot menivät sumussa. Pakolla läpi arjen. Täydellä teholla. Hoidin kaiken yksin. Pidin huolta, ettei kenelläkään ollut mitään hätää. Varmistin joka päivä, ettei yhdelläkään lapsella ollut mikään vialla. Hoidin kahden aikuisen työt viiden lapsen kanssa. Valvoin yöt hampaita tekevän taaperon kanssa. Kävin päivät koulussa. Jaksoin, jaksoin, jaksoin. 
Kunnes en enää jaksanut. 

Noin kuukausi tapahtuneesta huomasin, että aloin tajuamaan tilanteen vakavuuden. Mitä olisi voinut tapahtua. Mitä tulee vielä tulevaisuudessa tapahtumaan. Mitä oma lapseni käy läpi nyt ja mitä hän joutuu vielä käymään läpi. Yöt menivät valvoessa. Pohtiessa kaikkea tapahtunutta ja kaikkea, mitä tulee vielä tapahtumaan. Stressasin aivan järjettömästi kaikkia pieniäkin yksityiskohtia. Toitotin itselleni, että minun pitää pystyä kaikkeen. Minun pitää pystyä olemaan viidelle lapselle 110% läsnä 24/7. Yksin. 
Takana on ollut kymmeniä käyntejä erilaisissa tapaamisissa. Mukaan lukien poliisikuulustelut. Vaikka kuulustelut ovat meidän osalta päättyneet, niin tarina on vasta alussa. Rankka ja pitkä tarina. 

Samalla kun olen hoitanut kaikki tapaamiset, olen hoitanut myös sen arjen ja koulun. Olen hoitanut ne kaikki samat asiat kuin ennenkin, mutta valtavalla lisätaakalla. 
Olen joutunut olemaan pois koulusta kaikkien tapaamisten takia ja olen joutunut olemaan pois koulusta, koska en ole enää itse yksinkertaisesti muutaman tunnin yöunilla jaksanut lähteä ovesta ulos. Sitten se tuli takaisin. Paniikkihäiriö. 

Minun turvasatamastani, iloisesta paikastani, koulusta, oli tullut hirviö. Sosiaaliset kanssakäymiset tuntuivat aivan järjettömän ylitsepääsemättömiltä. Hymyileminen luokkakavereille sattui, koska en olisi jaksanut edes avata silmiäni. "Kaikki on hyvin" pisti joka kerta rinnasta, kun päästin sammakon ulos suustani. 
Oikeasti olisin halunnut vain käpertyä ja itkeä. Itkeä, itkeä, itkeä. Olla täysin yksin ja luovuttaa. Lakata olemasta.

Olen onnekas, sillä minulla on lähipiirissä ihmisiä, jotka tuntee mut niin hyvin, että ne tajuaa sanoa ääneen, kun ne huomaa, ettei mulla enää ole kaikki hyvin. Ja antaa mulle luvan olla heikko. 
Joten tällä viikolla olen yhden kultaakin kalliimman ihmisen kanssa kävellyt käsi kädessä lääkärille ja saanut apua paniikkihäiriööni. Onneksi tällä viikolla alkaa joululoma, joten voin huoletta jättää kaiken stressin taakseni ja aloittaa tammikuussa niin puhtaalta pöydältä kuin se vain on suinkin mahdollista. 

Ilman paniikkia. 

11 kommenttia

  1. <3
    Oon niin pahoillani etten oo pystynyt olemaan enemmän tukena. :/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Höpö, höpö <3

      Sulla on pikkasen tärkeämpää ajateltavaa tällä hetkellä <3 :*
      Ja jos olisin halunnut pyytää tai ajatellut tarvitsevani apua, niin olisin todellakin sen tehnyt!

      Poista
  2. Iso hali!! Kuulostaa tosi raskaalta ja raastavalta. Voimia paljon! 💕

    VastaaPoista
  3. Oot tosi rohkea nainen, ei ole helppoa aina pyytää apua. Rauhallista joulunaikaa <3

    VastaaPoista
  4. Olen seurannut sinua nyt jonkin aikaa, enkä voi kuin ihmetellä. Olet uskaltanut tehdä isoja päätöksiä, päätöksiä jotka olet kokenut tuovan sisältöä ja onnellisuutta elämääsi. Olet osannut antaa arvoa itsellesi ja hakea elämästä jotakin muutakin, yli turvarajojen. Hienosti olet pärjännyt. Tämä saattaa olla takapakki, mutta oikealla hoidolla ja läheisten avulla selviät siitä. Itse olen ollut saman laisessa tilanteessa joskus ja selvisin. Nyt olen eronnut 3 lapsen yh ja tuntuu, että elämä potkii liikaa päähän. Erosin suhteesta missä en kokenut oloani arvostetuksi ja rakastetuksi. Tein päätöstä vuosia ja pelkäsin lähteä, kun oli lapset. Saan voimia kun luen blogiasi ja ihalein kui kaudessa selviät kaikesta päätellen pystyssä viiden lapsen kanssa. Olet tehnyt sen vielä niin arvokkaasti itseasiassa kunnioittaen. Voimia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos todella paljon ihanasta kommentista <3

      Oikein paljon tsemppiä ja voimia sinulle ja mahtavaa vuotta 2018!!

      Poista
  5. Valitan kirjoitusvirheitä, uusi puhelin muuttaa sanoja, enkä muista korjailla....

    VastaaPoista