VIIMEINEN KUUKAUSI VAUVAN KANSSA


Siis tiedättekö miltä musta nyt tuntuu? 
Musta tuntuu todella huojentuneelta, onnelliselta, iloiselta ja ylpeältä - niin tuosta pienestä (vielä vauvasta) kuin itsestäni! Mä tein sen! Mä hitto vie tein sen, mikä tuntui vuosi sitten vielä ihan kamalalta ja ylitsepääsemättömän vaikealta ja pärjäsin koko vauvavuoden yksin. Tai olihan mulla sivussa vielä neljä isompaakin lasta...

Oon ihan järjettömän onnellinen, että vauvavuosi on päättymässä ja tästä alkaa meidän arki rullaamaan taaperontahtisesti eteenpäin. 
Vaikka vauvat on ihan järjettömän ihania, niin ei enää mulle niitä kiitos! Mä alan todella nauttimaan siitä, että kaikki mun lapset osaavat kävellä, ilmaista itsensä selkeästi ja pärjäävät mun vessareissun ajan itsekseen. Vielä siis näin ei ole, Enna ei ole mikään vauvanero, mutta ehkä parin kuukauden päästä ainakin tuo kävely ja vessakärsivällisyys on hanskassa? Let's hope so. 

Mitä kaikkea onkaan tähän vuoteen mahtunut?! En pysty kaikesta kertomaan, sillä musta tuntuu, että ensimmäinen 6kk on jossain pimennossa. Se ensimmäisen 2-3kk uneton jakso saattaa olla osallisena nykyiseen muistamattomuuteen. Ensiajatus onkin "eihän se nyt niin rankkaa ollut", mutta sitten muistan ne aamut, kun olin saanut varttia ennen herätyksen piippailua silmät kiinni, niin kyllä se oli rankkaa. Ihan helvetin rankkaa. Eikä sitä enää koskaan. 
Mutta siitä rankkuudesta huolimatta edellinen vuosi on ollut kyllä todella opettavainen! Olen oppinut itsestäni todella paljon. Tiedän mihin pystyn ja mitä ei edes kannata lähteä yrittämään. Omat rajat ovat tulleet todella tutuiksi viimeisen 1,5 vuoden aikana. 

Enna täytti siis 11 kuukautta perjantaina ja ei voi kuin taas sanoa kuinka äkkiä se aika menee. 1.10 meillä juhlitaan yksivuotiasta, ehkä muistellaan tukihenkilöiden kanssa sitä raskasta sairaalareissua. Ehkä siitä voidaan heittää jo vitsiä. Varsinkin siitä, että tein joka kerta sairaalahenkilöstölle selväksi, että se mun huoneessa 24/7 hengaileva tyyppi on mun sisko, eikä kumppani..

Ennen kaikkea koen tällä hetkellä oloni todella etuoikeutetuksi. Olen saanut olla vauvani kanssa tiiviisti yhdessä. Olen saanut olla se ainoa vanhempi hänen elämänsä alussa. Vaikka nykyään Enna on todellinen isin tyttö, niin olen silti ikuisesti kiitollinen siitä, että sain kokea tämän kaiken yksin. Uskoisin, että se on tehnyt minusta paljon paremman äidin ja luonut minun ja Ennan välille erityisen siteen. 


Mutta ennen kuin tuo pieni vauva vaihtaa taaperon saappaat jalkaansa, niin taidan nuuhkutella tuota pientä päätä erityisen paljon tämän kuun ajan. Just because I can. 

Ei kommentteja