Slider

EPÄSUOSITUT MIELIPITEENI

lauantai 12. elokuuta 2017

Tämä epäsuositut mielipiteeni -haaste on nyt jo jonkin aikaa pyörinyt blogeissa. Ajattelin näin loppukesän ratoksi siihen osallistua myös itsekin.


En ymmärrä hurahtamista. Siis sitä, kun ihmiset hurahtaa milloin mihinkin trendivillitykseen - on se sitten vegaaninen ruokavalio tai joku totally must have vaatekappale. En käsitä. Puolet viime kesän vegaaneista paistaa tällä hetkellä makkaraa ja croptoppien omistajat käyttivät sitä tasan kerran.
Vegaaneissa ja crop topeissa ei ole mitään vikaa, mutta siinä "koska kaikki muutkin" ajattelutavassa on. Älä hurahda.
Fanittaminen on vähän sama homma mun mielestä. En osaa fanittaa ihmisiä, bändejä tai asioita. 

En ole koskaan kyennyt lämpenemään Vain Elämää -ohjelmalle. Eka kausi oli ihan kiva. Sen jälkeen jokainen kausi on rakennettu väkisin. Varsinkin tämä viimeinen. Mä en ymmärrä mikä siinä ihmisiä kiehtoo?

Inhoan kissoja. Kiitän todella luojaani, että mä olen kissoille yliherkkä eli todella allerginen, enkä kykene niiden kanssa samassa tilassa olemaan sekuntiakaan. Koska mä ihan oikeasti en voi sietää kissoja, sanan kaikessa merkityksessä. Ne on ilkeitä. Ja mun mielestä kaikella tapaa itserakkaita.

Epärehellisyys. Mä en ehkä inhoa mitään niin paljoa kuin epärehellisiä ihmisiä. Kaikki me joskus valehdellaan, yritetään suojella lähimmäisiä asioilta ja jätetään joskus kertomatta jotain. Mutta se sellainen systemaattinen valehtelu ja perättömien asioiden keksiminen ja kertominen totena menee yli hilseen. 
Mä olen kuullut itsestäni ja varsinkin meidän parisuhteesta tyttöjen isän kanssa niin värikkäitä juttuja, että niiden keksijälle/keksijöille voisi antaa jonkinlaisen fiktioproosapalkinnon. Niiden tyyppien uravalinta on selkeästi keksityn tarinan puolella. 


Vanhemman ei tarvitse aina olla lapsen käytettävissä. Mä en oikein ymmärrä tätä "älä katso puhelintasi kun olet lapsen kanssa" touhua. Miksen saisi? Eri asia on tuijottaa sitä puhelinta 24/7 ja ignoorata kaikki, mitä se lapsi sanoo.
Mulla on kotona kotitöitä, joita en kykene tekemään, jos istun lastenhuoneen lattialla rakentamassa legoja ja tuijottamassa jokaista mun lasta jatkuvasti silmiin, ettei ne luule, ettei äiti rakasta niitä. Mä olen kuitenkin läsnä ja mun luokse voi tulla pyytämään apua, kysymään kysymyksiä tai muuten vain hengaamaan mun kanssa, kun ripustan pyykkiä.
Sama koskee myös puhelinta - mulle tulee viestejä, puheluita ja sähköposteja. Ja minä kyllä ihan hyvällä omallatunnolla vastaan niihin, jos satun ne huomaamaan. Eikä siitä kärsi kukaan.

Raskaus ei sovi samaan lauseeseen kuin tupakointi ja päihteiden käyttö. Hell no. Tässä asiassa mä olen todella ehdoton, enkä todellakaan jaksa kuulla yhtäkään "lopettaminen stressaisi vauvaa enemmän kuin polttaminen" shaibaa. Sen olen kertonut ääneen ennenkin.

Aikuinen tarvitsee aikuista seuraa. Mä tulisin totaalisen hulluksi, jollei mulla olisi yhtäkään aikuista ystävää, jonka kanssa jutella muusta kuin lapsista. Mä tarvitsen mun aikuisia ystäviä ja omaa aikaa. Mun ei tarvitse tyytyä siihen, että mä olen pelkkä äiti, eikä mun pidä muuksi muuttua.


Jokainen ansaitsee toisen mahdollisuuden. Mä olen ihminen, joka antaa toisille mahdollisuuksia ja vielä neljänsiäkin mahdollisuuksia. Vaikka joskus ei todellakaan tarvitse.
Joskus ensivaikutelma on voinut olla täysin väärä ja se toinen voikin olla ihan hyvä tyyppi toisella kertaa. Ihmiset myös kasvavat ja joku täysi ääshole kymmenen vuoden takaa ei välttämättä enää tänään olekaan yhtä ääshole. Elämänkokemukset kasvattaa ihmistä kummasti.

Tuomitseminen. Vähän samaa kastia kuin tuo yllä oleva - mä en ole mikään tuomitsemaan ketään. Mä en tunne ketään toista ihmistä ja niiden taustoja niin hyvin, että pystyisin tuomitsemaan jonkun teot. Paitsi tuon röökaamisen raskaana. Sen kanssa en taivu.
Mutta koska kukaan meistä ei tunne edes sitä parasta kaveriaan niin hyvin, että voisi lähteä tuomitsemaan, niin jätetään ne touhut ihan muille tahoille. Eikö?

Omia unelmiaan tulee tavoitella. Jossittelu ei auta, jos jotain haluaa. Mä olen aikamoinen pähkäilijä ja tuuliviiri, mitä näihin "mikä musta tulee isona" juttuihin tulee, mutta oikeastaan olen aina tavoitellut omia unelmiani, mutta elämäntilanne on jollaintapaa aina puuttunut asiaan. 
On ihanaa, että ihmisillä on unelmia ja meidän jokaisen pitäisi olla tarpeaksi rohkeita, jotta niitä uskaltaisi tavoitella! Meillä on vain tämä yksi elämä - don't fuck it up.

Lihaperunasoselaatikko. En ymmärrä. En tajua. En tykkää. Kaikki muut sitä näyttää rakastavan, omat lapset mukaanlukien. Mun mielestä se on kertaalleen syöty ruoka laatikossa.....


Mitä mieltä TE olette?

6 kommenttia:

  1. Samaistun kaikkiin muihin kohtiin, mutta siis millainen ihminen voi inhota kissoja?! Oon aina pitänyt sellaisia ihmisiä jotenkin epäilyttävinä. :D Sarkasmintajua vaan reilusti niin niiden kanssa pärjää. x)
    Niin ja perunasoselaatiokko on iha ok, ainakin jos ite tekee, eli sotkee jauhelijaa muusiin. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahahah. Siis mä en tykkää ollenkaan! Sillon, kun olin pieni, mun serkuilla oli kissa ja se oli sellanen "ihmisvihaajakissa", joka kävi ihan (oikeasti) huvinvuoksi aina kynsillä kiinni, jos oli mahikset. Siihen loppu mun kissarakkaus :DD

      Poista
    2. Auts! Ehkä se onkin niin päin, että kissaihmiset on jotenkin vinksallaan. :D Meilläkin on nimittäin ollut mun ollessa pieni raatelunhaluinen kissa (josta pitikin luopua sen pelottavan käytöksen vuoksi) ja silti en osaa elää ilman kissoja. :) Koiria kuitenkin pelkään, kun lapsena sain pureman pariin otteeseen. Kissan saa aika helposti pois kimpustaan, mutta kun koira piti tiukasti kiinni hampaillaan niin en ihan rennosti uskalla vieläkään olla koirien lähellä - ellei ne ole kissan kokoisia. ;)

      Poista
    3. Haha. Se voi hyvin olla! :D

      Koirat on mulle taas tärkeitä - meillä oli koira, kun olin pieni ja olen aikuisenakin omistanut pari koiraa. Nykyään vain olen niin allerginen niillekin, että taitaa tulevaisuudessa jäädä koira(tkin) haaveeksi.

      Lapsuuden kokemuksilla on kyllä iso rooli näissä asioissa! Oli sitten kyse mistä eläimestä tahansa.

      Poista
  2. Mä RAKASTAN lihaperunasoselaatikkoa! Ja kissat on Ok, mutta ei ne sen söpömpiä oo kuin koirat. Itse olen enemmän koiraihminen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mäki oon kyllä koiraihminen. Vaikken sellainenkaan mitenkään henkeen ja vereen :)

      Poista

CopyRight © | Theme Designed By Hello Manhattan