KUN MÄ KATOAN

Mä kamppailen aika-ajoin oman minuuden kadottamisesta. Annukka mussa häviää varsinkin silloin, kun vietän paljon aikaa lasten kanssa ja musta muovaantuu yksi iso klöntti, jota kutsutaan äidiksi. 
Oon tehny tosi paljon töitä viime vuosina ja varsinkin eron jälkeen, jotta musta löytyisi vielä jotain muutakin kuin vain sitä äitiä. Äitinä olemisessa ei ole mitään vikaa, mutta mä en ole pelkästään äiti, vaan olen myös ihka oikea ihminen, jolla on omien tunteiden lisäksi omia tarpeita elämältä. 

Kesän aikana mun oma persoona on taas alkanut katoamaan ja kaiken stressin lomassa oon huuhtonu itsestäni taas Annukan pois. Olen taas vain äiti, joka ramppaa edes takaisin ja toteuttaa viiden lapsen toiveita ja käskyjä vuorokauden ympäri. Ja jos totta puhutaan, se alkaa vituttamaan. 
Mä haluan olla paljon muutakin kuin vain robotti, joka tekee päivästä toiseen samat asiat samalla tavalla. Siivoaa samat sotkut ja pyyhkii ne samat pyllyt. Juttelee ne samat asiat ja taistelee ne samat riidat lasten kanssa. Mun aivot kuolee. 

Musta tuntuu, ettei mulla ole koskaan sitä kuuluisaa omaa aikaa, enkä koskaan pääse tekemään sitä, mitä vain ja ainoastaan minä haluaisin tehdä. Vaikkakin on tärkeää antaa lapsille sitä, mitä ne tarvitsee ja vähän extraa, niin hitto on kyllä myös tärkeää antaa mulle itselle sitä, mitä mä tarvitsen. Ja joskus vähän extraa. 
Mä haluaisin töihin, käyttämään niitä aivoja. Haluaisin tehdä jonkun ulkomaanmatkan, jollaista en ole koskaan yksin tehnyt. Haluaisin joskus päästä lähtemään kotoa ilman, että mulla on lapsikatras perseessä kiinni ja vaikkapa mennä jokilaivoille juomaan yhden siiderin - mitä en muuten ole vieläkään päässyt tekemään. Mutta kaikki mun tekeminen vaatii äärimmäistä suunnittelua ja lastenvahtien hankkimista. 
Vaikka mä olen onnellinen viiden lapsen yksinhuoltajana, niin hemmetti oon kyllä joskus katkera sille eron toiselle osapuolelle, joka pääsee tässä asiassa kyllä ihan järkyttävän helpolla. 

Joten tällä viikolla olevat Grillibileet on mulle itselle todella tärkeät - ne on pitkästä aikaa mahdollisuus nähdä kavereita ja päästä toteuttamaan itseään. Toteuttamaan siis tapahtumapuolella - rakastan erilaisten juhlien ja tapahtumien järkkäämistä ja grillibileiden järjestely on mulle tän kaiken stressin keskellä ollut todella terapeuttista. 
Vielä kun mun kaverit vain saapuis, niin kaikki olis loistavasti. 

Kun mä alan katoamaan, niin alan samalla myös patoamaan salaista vihaa maailmaa kohtaan. Ihan tosissaan. Sitten huomaan joku päivä, että oon ihan sairaan kiukkunen kaikesta ja kaikille. Ja se johtuu ihan ja vain ainoastaan siitä, että olen kadottanut Annukan ja tilalla on se äitirobotti. 
Mun henkireikä on yksinäiset hetket. Hetket, jolloin mä saan vapaasti valita mitä teen, koska teen ja kenen kanssa teen. Valitettavasti sellasia hetkiä ei ole kuin muutama vuodessa. 

Kadotatteko te koskaan itseänne? Mikä siihen tepsii?

8 kommenttia

  1. Oi että. Tutulta kuulostaa. Hoitovapaalla tarvitsin omaa aikaa,joten aloitin opinnot. Kun opinnot alkoi olla loppusuoralla ja tuntua enemmän työltä, aloitin blogin. Se on leikkikenttä jolle saan upottaa kaikkea sitä mitä aivot tuottaa, jotta ne ei sula.
    Harmillisesti olen valinnut alakseni työn ihmisiä varten, joka ei oikeasti kolmen pienen lapsen äitinä ole ihan paras juttu minuudelle. Tarvitsen jotain, jossa voin luoda, työstää, suunnitella, mutta niin etten ole välittömässä vastuussa kenestäkään muusta kuin itsestäni.
    Vastaus kysymykseesi on siis, tuohon tilaan auttaa vain se oma aika. Olen ihan surkea ottamaan sitä, ja tukiverkoston puutteessa siipan tehdessä vuorotyötä, oma aika on tooosi pientä.
    Kirjoitin postauksen juuri vuorovaikutussuhteista perheessä,sillä meillä tuntuu lapsetkin jo kaipaavan sitä omaa aikaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3

      Blogi on kyllä yksi tärkeimmistä paikoista, jonne itsekin voin "oksentaa" kaiken, mitä ajattelen. Se on todella terapeuttista.

      Vaihdoin myös hoitoalan kokonaan, koska en yksinkertaisesti tuntenut pystyväni huolehtimaan kaikista - niin kotona kuin töissä.

      Oman ajan ottaminen vaatii harjoittelua ja sitä oon itsekin nyt joutunut reenaileen. Kun siihen tottuu ja oppii, niin se on kyllä todella palkitsevaa!

      Tsemppiä!

      Poista
  2. Hyvä kirjoitus, josta tunnistan itseni! Itsensä kadottaminen ja siihen vielä joku pms päälle, niin se on menoa... Kun alan näitä "oireita" huomaamaan itsessäni, otan/järjestän enemmän aikaa vain itselleni. Ja nyt syksyllä olenkin palaamassa töihin, joten pitäisi se työmoodi jostain sitten löytää x)

    Arki viiden lapsen äitinä on varmasti aikamoista, mutta onneksi on tulossa ne grillibileet! :) Toivottavasti pääset hetkeksi kunnolla irtautumaan äitimoodista ja saat olla myös Annukka :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tää on todella yleinen (naisten) ongelma! Naisilla on tapana enemmän antaa muille kuin ottaa itselleen ja se näkyy mm. uupumisena ja masennuksena. Kun me kaikki osattais olla pikkasen armollisempia itsellemme ja toisillemme, niin kaikki vois pikkasen paremmin :)

      Tsemppiä syksyyn ja töihin <3

      Poista
  3. Kiitos. Sain sanat tälle omituiselle vellovalle tunteelle. Luulin taas olevani huono vanhempi, kun en jaksa kuunnella lasta. Mutta olenkin vain hetkellisesti kadottanut itseni. Ja yksinäinen.

    Anne

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3 <3

      Yksinäisyys on kyllä todella kamala tunne! Been there!

      Toivottvasti saisit omaa aikaa järkättyä, niin pääsisit hiukka etsimään sitä sinuakin :)

      Poista