OLEN LOMANI ANSAINNUT

Oon tosi paljon potenu huonoa omaatuntoa huomisesta "lomapäivästä". 
On isäviikonloppu, jolloin luonnollisesti Lina ja Elle menevät isälleen, kuten myös tällä kertaa isommatkin tytöt pääsevät pitkästä aikaa ja vikaa kertaa pitkään aikaan viettämään aikaa oman isänsä seurassa. Mutta epänormaalisti tällä kertaa myös Enna menee ihka ensimmäiselle yökyläilylle isin luo lauantaina. Se on ensimmäinen kerta koskaan, kun Enna on kenenkään muun kanssa yötä kuin minun. 
Tähän saakka mä olen hoitanut jokaisen yön yksin. Herännyt, valvonut, kironnut, itkenyt, nauranut ja tuijotellut tuota suloisempaakin suloisempaa tyttöä ihan yksin. 

On varmaan kulunutta kertoa kuinka rankkaa viimeinen vuosi on ollut. Oikeasti rankkaa on kyllä ollut jo paljon kauemmin, mutta yksin raskaana oleminen lasten kanssa on vienyt kyllä rankkuuden uudelle levelille. Sitten, kun se raskaus päättyi ja syntyi vauva, tuli myös valvominen ja se kuuluisa ohikiitävä vauvavuosi, joista vain kerrotaan legendoja, sillä kukaan ei oikeasti muista mitä ensimmäisenä vuotena on tapahtunut. 
Koen kuitenkin pärjänneeni hyvin. En täydellisesti, mutten kyllä ole vedellyt penkin altakaan. Syksyllä valvoin yhteen putkeen reilun kaksi viikkoa, vai oliko se jopa reilun kuukauden? Kuka niitä laskee... Mutta muistan vieläkin sen fiiliksen, mikä tuli aina kello 5 yöllä, kun toivoi vain pään poksahtavan pois paikoiltaan, koska sekin tuntuisi paljon paremmalta kuin valvominen. Vieläkin saa välillä valvoa, mutta onneksi (koputetaan hakataan puuta) Ennalle on kehittynyt aika säännöllinen unirymi, öisin siis. 

Kavereiden treffaamisesta on viimeisen viisi kuukautta saanut aika pitkälle vain haaveilla. Ensimmäiset neljä kuukautta Enna roikkui lähes 22 tuntia vuorokaudesta rinnalla ja vasta nyt, kun me ollaan alettu maistelemaan kiinteitä, Enna kestää nälkää hieman kauemmin, joten voin jopa suunnitella lähteväni vaikkapa keskustaan kaffettelemaan. 
Onni on ne ihanat tyypit, jotka ovat jaksaneet tulla mun luokse, kun mä en ole jaksanut tulla kenenkään luo. 

Koska huomisesta ulos lähtemisestä päätin jo alkuvuodesta, olen potenut siitä huonoa omaatuntoa siltä sekunnilta, kun kavereita aloin luokseni kutsumaan. Saanko lähteä? Meneekö siinä lapsi pilalle? Miten Enna pärjää ilman äitiä? Olenko ihan paska mutsi, jos lähden kavereiden kanssa ulos? Jos olisin tiennyt miettiväni moisia edes kaksi vuotta sitten, olisin saattanut vetää itseäni avarilla naamaan. Mutta jotenkin tämä viime vuoden setti on saanut minut pitäytymään siinä, mitä parhaiten osaan - pysyä kotona lasten kanssa. 
Koska olen siis miettinyt reilun kaksi kuukautta, onko oikein laittaa lapset isilleen viettämään iskä -aikaa, niin olen myös päätynyt yhteen helppoon ratkaisuun - mä olen lomani ansainnut. 

Vaikkei tämä nyt mikään viikon loma etelään ole, niin silti mä koen 110%:sesti ansainneeni yhden vapaaillan tästä kaikesta. Kaikesta arjen pyörittämisestä. Kaikesta kiukuttelusta, huudosta, itkusta ja toisten ärsyttämisestä. Pyllyjen pyyhkimisestä, teinin perään soittelemisesta ja loputtomasta siivous-pyykkäys-ruoantekorumbasta. Ja ennen kaikkea valvomisesta. 
Mä voin käsi sydämellä olla sitä mieltä, että nyt on äidin aika päästä tyhjentämään päähän jumiutuneet hämähäkinseitit ja stressit. 

Huomisen jälkeen olen taas entistä energisempi ja iloisempi äiti. Enkä malta odottaa!

2 kommenttia

  1. Juuri näin, olet vahva nainen mutta kyllä vahva nainenkin tarvitsee lomaa. Ei lapsi mene piloille, tietysti voi tulla reaktio mutta sen ekstra esim. Kantamisen jaksaa paremmin hengähdystauon jälkeen.
    Toivottavasti sinulla oli hauskaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos!

      Oli todella hauskaa ja virkistävää :)

      Poista