SAAKO ÄITI OLLA SINKKU?



 "Miksei sulla ole jo uutta?"
"Mikset vaan pane jotain toista ja unohda sitä?"
"Se kirjottaa susta pelkkää paskaa. Unohda se."
"Ota joku uus."

Nämä ovat kommentteja, joita lasten isä sai heti eromme jälkeen. Alle kuukauden sisällä. Ei sillä, siinähän sai, eikä minulla ole siihen mitään muuta kommentoitavaa kuin etten kirjoittanut lasten isästä mitään paskaa eron jälkeen. Kertaakaan.
Mutta lauseet saivat miettimään sitä asettelua, mikä eron jälkeen osapuolilla on - nainen jää hoitamaan lapsia kotiin ja miehen pitää heti löytää joku uusi. Luonnollisesti.

Multa ei tullut kukaan koko viime vuoden aikana kyselemään, mitenkäs miesrintamalla menee tai onko mulla joku uusi mies. Muutama ystävä kertoi, etteivät nähneet mun raskaudessa estettä uudelle parisuhteelle, muttei kukaan usuttanut mua lähtemään vartavasten sellaista etsimään. Tosin olen myös koko ajan tehnyt aika selväksi, ettei minua miehet tällä hetkellä kiinnosta pätkääkään.
Mä en todellakaan pohtinut uusia parisuhteita viime vuonna. Enkä ole niihin kuluttanut ajatusta tänäkään vuonna. Mutta on ollut todella mielenkiintoista käydä läpi tätä eroa, kun selvästi sen eron toisen osapuolen ystäväpiiri haluaa patistaa miestä löytämään jonkun uuden.

Miehellä ei siis saa olla ikävä entiseen parisuhteeseensa, eikä naisella uuteen. Lyhennettynä. Naisen oletetaan pysyvän kotona lasten kanssa niin kauan, kunnes joskus, ehkä kerran vuodessa, hän pääsee tuulettumaan ystävien kanssa ulos. Mies ryyppää kaksi kertaa kuussa. Vähintään. Sekin saattaa olla liian vähän. Ja auta armias, jollei niillä ryyppykerroilla lohkea, niin on todella epänormaali. Nainen on taas todella epänormaali, jos edes silloin kerran sattuu juttelemaan jonkin vastakkaisen sukupuolen kanssa. Selvä jakorasia.

Mä en ole vieläkään käynyt ulkona tuulettumassa, enkä tosiaan edes nähnyt vastakkaista sukupuolta kauppaa kauempana. Joten olen normaali äiti. En sinkku.
Mutta mä olen lähdössä ulos, maaliskuussa, viettämään syntymäpäiviäni ystävieni seurassa. Kamalaa. Skandaalinhakuista ja pöyristyttävää. (Oikeasti olen täysin paniikissa siitä, että Enna menee ensimmäistä kertaa isänsä luokse yöksi.) 
Koen ihan oikeasti jonkinasteista häpeää jo etukäteen siitä, että olen ihan ensinnäkin lähdössä ja toisekseen siitä, jos joku nyt sattuu siellä baarissa tulemaan juttusille. Koska olen selvästikin ottanut roolini äitinä hieman liiankin hyvin viime vuoden aikana, enkä osaa enää olla mitään muuta kuin äiti. En nainen, enkä varsinkaan sinkkunainen. 

Ensi kuun juhlintareissu tulee olemaan ensimmäinen monessakin suhteessa - eron jälkeen, synnytyksen jälkeen, kokonaisen vuoden jälkeen. Hieman ylikin vuoden. Ja mua pelottaa. Osaanko olla jotain muutakin kuin äiti? Osaanko enää olla se Annukka, jota ei saanut pois tanssilattialta? Se, joka osasi olla murehtimatta yhtenä iltana. Se, joka rakasti nähdä ystäviään ja hauskanpitoa? Osaanko olla puhumatta lapsista yhden kokonaisen illan ajan? 
Annanko itselleni niihin oikeuden? Antaako yhteiskunta mulle niihin asioiden oikeuden? 

Viime kesänä mä en mitään muuta halunnut kuin vetää pään täyteen alkoholia, tanssia pöydillä ja unohtaa kaiken mitä ympärillä tapahtui. Mutta koska siihen ei luonnollisestikaan ollut mahdollisuutta, ero ja kaikki muu piti käsitellä jollain toisella tapaa. Sujautin itseni äitilokeroon. 

Saako sieltä äitilokerosta tulla pois? 
Vai voiko siihen lokeroon liittää muita lokeroita, kuten sinkkuuden?

2 kommenttia

  1. Pidäppä kuule hauskaa :) äläkä lokeroi itseäsi mihinkään :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos!
      Niin sitä pitäisi varmaan osata olla ilman mitään lokerointia :)

      Poista