AVIOERO - 2. VAIHE






Lopullista avioeroa pystyi hakemaan marraskuun lopussa. Päivä tuli hyvin äkkiä vastaan, mutta en eroa hakenut heti, kun se oli mahdollista. En sen takia, ettenkö olisi eroa halunnut hakea, vaan jotenkin alitajuntaisesti asia jäi heti hoitamatta.
Jollain tapaa lopullisen eron hakeminen oli hankalaa myös siksi, että olen viimeiseen asti ihminen, joka ei halua pahoittaa kenenkään toisen mieltä ja hakemalla lopullista eroa, pahoitin jonkun toisen mielen. Pahasti. 

Koko vuosi oli todella hankala. Olisin itse halunnut hakea eroa heti helmikuussa, mutta jotenkin en sitä saanut sen kaiken keskellä tehtyä. Eron toinen puolisko ei eroa missään vaiheessa halunnut hakea, joten se jäi kokonaan minulle.
Eron hakeminen viivästyi ja viivästyi, kunnes sain itseni toukokuussa käräjäoikeuteen laittamaan paperit pyörimään. Ensimmäisen vaiheen jälkeen tulee kuuden uukauden harkinta-aika, jonka jälkeen vasta lopullista eroa pystyy hakemaan.

Lopullisen eropäätöksen tein itse kesän aikana. Toiselta osapuolelta sain vain turhia lupauksia, katteettomia puheita ja oikeastaan suoraan sanottuna en mitään toivoakaan siitä, että avioliitto olisi millään tavalla pelastettavissa.
Päätin keskittyä itseeni ja lapsiin sen sijaan, että yrittäisin viimeisillä voimillani pelastaa jotain, mikä ei enää pitkään aikaan ollut pelastettavissa. Kesän jälkeen en enää edes ajatellut eroa, tulin niin sujuiksi ajatuksen kanssa, ettei se enää vaivannut minua tai yöunia. 

Tässä sitä ollaan, ympyrän sulkeutumiskohdassa. Kohdassa, jossa hyppään pois tutuksi tulleesta ympyrästä ja viimeisistä hetkistä jonkun vaimona. Tyttöjen isä muutti pois virallisesti 1.2.2016. Joten matka on kestänyt vuoden verran. Vuoden ajan olen hoitanut kaiken yksin, vuoden ajan. Kokonaisen vuoden.
Lohdullista on tieto siitä, että jos selvisin menneen vuoden, selviän myös tulevat.

Kuten sanoin - nämä fiilikset on mun osalta käsitelty jo kesällä, enkä osaa enää edes itkeä eron takia. Jos tunnen surua, tunnen surua lasten takia. Vihaa tunnen eron toisen osapuolen takia, mutta sekin tunne pienenee päivittäin.
En pysty kieltämään, etteikö eropapareiden kolahtaminen postiluukusta olisi saanut haikealle fiilikselle, mutta koska avasin kirjekuoren matkalla päiväkotiin, niin arki voitti, eikä aikaa tunteiden läpikäymiselle ollut. Taaskaan.

Kaiken jälkeen voin rehellisesti vain todeta, että näin on parasta meidän kaikkien kannalta. Todella. 

Ps. Vuosi sitten tein positiivisen raskaustestin. Se oli, ja on vieläkin täyttä ironiaa. 

4 kommenttia