VUOSI 2016

En edes tiedä mistä aloittaisin. Vuosi 2016 on ollut mulle ja meidän perheelle todellinen muutosten ja uuden oppimisen vuosi. 





Vuosi alkoi ihanalla perhereissulla, jota meidän lapset muistelevat vieläkin kaiholla. Haluaisin todella paljon viedä tytöt ensi kesänä uudelleen risteilylle, jossa me kaikki päästäisiin nauttimaan Tukholmasta. Aika näyttää, päästäänkö risteilemään. 
Vuosi alkoi myös erolla, joka ensin oli pelkkä asumusero ja sen jälkeen avioero. Lopullisia avioeropapereita en ole vielä käteeni saanut, joten avioeron 2. vaiheen ja lopullisen eron fiilikset ovat vielä kirjoittamatta. 

Muistan viettäneeni alkuvuoden todella huonovointisissa fiiliksissä. Ihan pelkästään senkin takia, että olin raskaana. Heti eron jälkeen meillä kävi varkaita takapihalla, Lina ja Elle sairastui korvatulehduksiin ja sitten siihen päälle kaikki neljä lasta sairastivat vatsataudin. Samalla itse yritin pahoinvoinnin ja väsymyksen seasta hoitaa kaikkia lapsia ja kotia. 
Alkuvuosi meni siis aikamoisessa sumussa, selviytymismoodissa, josta en paljoakaan itse edes muista. 




Mun elämässä on tapahtunut todella paljon ikäviä asioita, kipeitä asioita ja asioita, joista en edes halua puhua. Mutta kaikista vaikeinta on henkisesti kuitenkin ollut olla yksin raskaana, ilman puolisoa ja ilman lapsen isää. 
En olisi välttämättä edes lähtenyt läpikäymään raskautta yksin, jos olisin tiennyt kuinka raskasta siitä tulee olemaan. En tietenkään kadu raskautta - Enna on ihaninta, mitä pitkään aikaan on tapahtunut. Mutta yksinodottamisen raskaus, rankkuus ja raakuus yllätti minut täysin. 
Oli päiviä, kun halusin vain itkeä yksin pahaa oloani pois, mutta en päässyt koskaan näyttämään tunteitani, sillä minun piti näyttää lasten edessä hyvinvoivalta ja kykeneväiseltä äidiltä. Oli päiviä, kun en todellakaan olisi halunnut nousta edes sängystä, mutta lasten takia piti pompata iloisena ylös tekemään aamupalaa. 
Tunsin, ja tunnen edelleen, pahaa oloa siitä, ettei Enna päässyt tutustumaan isäänsä jo masussa olellessaan, kuten ei pääse vielä tänäkään päivänä luomaan samanlaista sidettä toisen vanhemman kanssa, mitä Lina ja Elle on saanut luoda.
Ilman tukea odottaminen keräsi entistä enemmän ahdistusta tulevasta synnytyksestä. Ja aloinkin näkemään painajaisia ja saamaan paniikkikohtauksia hyvissä ajoin ennen synnytystä. 




Tämä vuosi myös näytti taas kerran keitä ne oikeat ystävät ovat. Osa poistui heti alkumetreillä vähin äänin, kun taas osa piti tiukasti kiinni vaikka välillä itse yritin erakoitua. Isot kiitokset siis ystävilleni <3 

En osaa edes sanoin kuvailla kuinka tärkeä mun omasta äidistä on tämän vuoden aikana mulle tullut. Meillä on ollut hyvät välit jo useamman vuoden, mutta tän vuoden jälkeen en epäile kertaakaan voinko soittaa omalle äidilleni ja pyytää apua. Mun äidistä ei ole tullut pelkästään mulle korvaamaton, mutta myös lapsille korvaamaton Mamu, jota odotetaan lähes päivittäin kylään. Jopa yökylään. 
Myös aina hyvät ja lämpimät välit mun siskon kanssa ovat tulleet entistä paremmiksi tämän vuoden aikana. Tai en tiedä kuinka kyllästynyt Roosa on kuuntelemaan mun valitusta ja ongelmia, mutta uskoisin valituksen määrän olevan aika plus miinus nolla kumpaankin suuntaan? Okei, mä valitan enemmän. Valituksesta tulikin mieleen - Jare, ei oo kuulunu!!
Kiitoksen ansaitsee myös mun isä, joka on jaksanut ajella Tampereelta Turkuun tänä vuonna varmaan enemmän kuin koskaan. Tytöille on tullut tärkeäksi nähdä Pappaa, joka tuo Iso-Mummun mukanaan lähes aina tullessaan. Ja näin isin tyttönä en ole koskaan itsekään pistänyt vastaan iskän näkemistä... 





Vuosi 2016 on opettanut mulle paljon elämästä, menetyksestä ja tulevaisuudesta. Musta itsestäni, mun voimavaroista ja positiivisen ajattelun voimasta. Olen itse myöskin oppinut todella paljon omista lapsistani, varsinkin esikoisesta, josta on tänä vuonna kasvanut jo pieni aikuinen ihminen. Teini, joka kuitenkin yrittää myös parhaansa olla avuksi kotona. Teini, jonka sydämen Enna sulatti täysin. 

Kaiken tuskan, ahdistuksen, pelon ja yksinäisyyden jälkeen tapahtui jotain ihmeellistä ja lokakuun ensimmäinen päivä syntyi pieni Enna
Synnytys oli yksi tuskallisimmista kokemuksista, mitä olen koskaan kokenut ja vaikka loppujen lopuksi synnytys oli suhteellisen helppo ja nopea, niin en enää sen ponnistusvaiheen jälkeen uskaltaisi ikinä enää harkitakaan synnyttäväni vielä kertaalleen.


*Ennan newborn-kuvat ottanut Mere*

Kun mun Mummu alkuvuodesta kysyi, että miten aion pärjätä, vastasin "ihan samalla tavalla kuin tähänkin saakka". Uskon vahvasti kuitenkin pärjänneeni jopa paljon paremmin. Kyse ei ole edes ollut pärjäämisestä, vaan ihan luonnostaan toimimisesta ja arjen pyörittämisestä. Normaalista elämästä. 
Koska kuten Mummukin kysymyksensä perään totesi - eipä tässä muuta vaihtoehtoa edes ole. 


Vuoden 2016 päätteeksi voin todella rehellisesti sanoa, että olen kaikesta paskasta huolimatta paljon paremmassa kunnossa henkisesti kuin vuosi sitten. Olen paljon vahvempi, positiivisempi ja ennen kaikkea onnellisempi. 

Tästä on hyvä toivottaa vuosi 2017 tulevaksi!

8 kommenttia