SYNNYTYS TUKIHENKILÖN NÄKÖKULMASTA

Tekstin on kirjoittanut tukihenkilönä toiminut siskoni, Roosa. 
Jos haluat tämän lisäksi lukea Meren ajatuksia tukihenkilönä olemisesta, löydät tekstin tämän klikkauksen päästä. 





Ei ollut mitenkään itsestään selvää, että minä toimisin Annukan tukihenkilönä synnytyksessä, vaikka niin joku voisi siskoilta odottaa. 
Aluksi en varmastikaan ollut vaihtoehto kummankaan meidän mielestä. Silloin ajateltuna idea ja tilanne olisi ollut outo. En ole ikinä ollut synnytyksessä, aiheesta ei ollut mitään kokemusta eivätkä vauvat ole minulle kovinkaan tuttuja, mitä nyt jokaista Annukan neitokaista olen sylitellyt heidän kotiuduttuaan. Hiljaa kuitenkin mietin tilannetta itsekseni ja mietin millaista ehkä olisikin olla mukana siskoni synnyttäessä.  
Annukan kanssa puhuessani tukihenkilön asemasta, selvisi minullekin paremmin mitä Annukka tukihenkilöltään haluaa. Kun kuuntelin miten Annukkaa jännitti synnytys, ehdotin, että voisin tulla sinne hänen tueksi. Vaikka en mistään mitään tietäisikään, mutta ehkä siinä olisi hyviäkin puolia -  olisin siellä vain ja ainoastaan Annukan tarpeiden vuoksi. Kyselin mitä Annukka olisi mieltä, jos olisinkin siellä yrittämässä keventää tunnelmaa, juttelemassa niitä näitä ja vääntämässä vitsiä niistäkin asioista jotka eivät olisi soveliaita sille hetkelle. Yhdessä pohdiskelun jälkeen päätettiin, että tulisin Annukan rinnalle synnytykseen mukaan. 
Annukka antoi minulle hyvät ja yksityiskohtaiset ohjeet siitä, miten hän haluaa synnytyksensä etenevän ja mitä hän haluaa minulta tukihenkilönä. Ja se olikin ainut mitä minulla oli, en halunnut ottaa muualta selvää synnytyksestä tai muiden kokemuksista. 

Käynnistysaamuna 29.9. tavattiin Annukan kanssa Tyksin ulkopuolella. En olisi itse malttanut odotella kotona,milloin Annukka pistää viestiä, että jotain tapahtuisi. Halusin olla Annukan seurana heti aamusta. 

Koska synnytys ei käynnistynytkään ensimmäisenä päivänä Annukka siirrettiin osastolle odottamaan. Kaikki se tsemppaus mikä oli kasattu, purkautui ja fiilis muuttui ahdistukseksi ja suruksi. 
Osastolta saatiin onneksi yksityishuone ja kätilöt sallivat meille tukihenkilöille pidemmän vierailuajan, mitä vierailijoilla normaalisti on. Saimme Meren kanssa olla Annukan seurana myöhäisiltaan saakka. Haettiin kaupasta naposteltavaa ja ristikoita, jotain mikä toisi edes pienen ripauksen parempaa fiilistä. Lähdin sairaalasta yöksi kotiin nukkumaan, mutta palasin taas heti aamulla herättyäni. Vaikka Annukka kuinka sanoi, ettei tarvitse, niin en halunnut olla itse kotona yksin miettimässä, että Annukalla on mahdollisesti kurjaa yksin sairaalassa. Mieluummin molemmilla on sitten kurjaa yhdessä. Mikä toimi ihan hyvin, siellä me istuttiin yhdessä pienessä huoneessa hiljaa pudistelemassa päätä päivätelevision annille. 
Tulin sairaalaan aina kaupan kautta, jotta ainakaan herkut eivät loppuisi kesken. Haluaisin uskoa, että Annukalle oli tärkeää, että olin siellä hänen kanssaan koko päivän, ettei hänen tarvinnut olla sairaalassa yksin yhtään enempää, kun oli pakko. Vaikka en pystyisi saamaan ajatuksia muualle tai varsinaisesti piristämään, olin siellä tukena ja vierellä. Toivon, että vain läsnäoloni auttoi. 

Kun synnytys sairaalassaolon kolmantena päivänä, 1.10, vihdoin käynnistyi, olin yllättynyt omasta reaktiottomuudestani. Luulin, että olisin hermostunut tai jännittynyt, mutta hermot eivät pettäneet tai olleet edes koetuksella. 
Ponnistusvaiheessa oli vaikeaa tietää miten olla ja mitä sanoa. Annukan etukäteen antamassa listassa oli tärkeänä kohtana, että hän ei halua tulla kosketuksi ja kannustus olisi tärkeää. Annukan ponnistaessa minun olisi tehnyt mieli pitää häntä olkapäistä tai tukea nilkoista, mutta hölmösti nojailin sänkyyn tai yritin keksiä käsilleni muuta tekemistä. Kannustaminenkin tuntui välillä hassulta kädet suorina. Jäin helposti hokemaan ”hyvä, just noin, jaksa vielä, hyvin menee”-mantraa, joten sopivasti Annukan todetessa, että nyt sattuu todella paljon minä totean perään ”hyvä, just nnoo……”. Osasi Annukka siitä sitten kuitatakin vauvan ollessa hänellä sylissä. My bad! 

Kun koitti hetki leikata napanuora, kysyivät kätilöt haluaisiko toinen tukihenkilöistä sen leikata. Minulla kirkastui silmät, että ai, että! Nyt on hetkeni! Vähän Meren kanssa siinä katseltiin toisiamme ja Annukkaa, että saako, mutta minä ajattelin vain, että tässä olisi minun hetkeni luoda ensisiteeni minulle ehkä viimeiseen siskontyttööni. Pahoitteluni Mere, minä vain otin, menin ja tein. Ja se oli minulle hirveän suuri asia.  

Itsekkäästi ajatellen, otin synnytyksen hyvänä ja kasvattavana kokemuksena itselleni. Opin muutaman päivän aikana paljon niin itsestäni, Annukasta ja jopa ihmisbiologiasta. Mutta tarkoitusperäni olivat muuta kuin itsekkäät, halusin vain, että siskoni voi hyvin ja että hänellä on hyvä olla. 
Toivon, että täytin tukihenkilön sanat; olin tukena ja henkilönä. Toivottavasti Annukka pystyt katsomaan tätäkin synnytystä taaksepäin hymyillen, että olipa ihanaa, että ne kaksi hölmöä naista seisoivat vierelläsi, kun synnytit viidennen lapsesi – se oli hienoa.
---
Täytyy itse vielä kommentoida tätä, sillä kuten siskoni alkuun kertoi - hänen tukihenkilönään oleminen ei todellakaan ollut itsestään selvää. Olimme keskustelleet siitä mahdollisuudesta jo Ellen raskausaikana ja todenneet molemmat, ettei tukihenkilön rooli ole ehkä Roosaa varten. 
Mutta näin jälkeen päin olen enemmänkin kuin onnellinen siitä, että Roosa uskaltautui tarjoutumaan tällä kertaa mukaan, sillä parempaa tukihenkilöä en olisi osannut toivoa. Vaikka myös itse pelkäsin, että tosipaikan tullen Roosa vähintäänkin pyörtyisi, ellei poistuisi kokonaan paikalta, niin opin myös paljon siskostani ja siitä kuinka mahtava, tsemppaava ja rohkea ihminen hän on. 
...vaikka tiesinhän minä sen jo etukäteen <3  
Minun synnytyskertomukseni voit käydä lukemassa täältä

3 kommenttia

  1. Ihana Roosa. ❤ Toivon kaikille viidelle tytöille samanlaista keskinäistä ymmärrystä ja tukea mitä teillä on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitä mäkin toivon (ja toitotan kyllästymiseen saakka siskojen tärkeyttä :D ) <3

      Poista