SYNNYTYSPELKOPOLIKLINIKKA - SYPE


Miksi neljän lapsen äiti, joka odottaa viidettä, haluaa käydä pelkopolilla? 
Tuota lausetta en ole kyllä tässä raskaudessa kuullut vielä kertaakaan, mutta aikaisemmin sen olen kuullut useampaankin otteeseen. Miksi ylipäätään joku, jolla on jo lapsia, haluaa käydä pelkopolilla? Mitä sellainen synnyttänyt nainen voi pelätä? Vaikka ja mitä...  

Jos haluaa aloittaa ihan alusta, niin kannattaa käydä lukaisemassa muutama vuosi sitten kirjoittamani synnytyskertomukset niin A:n kuin R:nkin synnytyksistä. Ne löydät näiden linkkien takaa - Synnytyskertomus A, Synnytyskertomus R
Vaikka esikoisen synnytys ei todellakaan mennyt minkään oppikirjan tai kenenkään synnytyskertomusten mukaan, niin olen sitä mieltä, että ne todelliset pelot ovat syntyneet R:n synnytyksessä, kuten itsekin tuossa aikaisemmin kirjoittamassani synnytyskertomuksessa totean - en muista siitä mitään. Se on ollut niin kamala tapahtuma, että olen yksinkertaisesti sulkenut sen kokonaan pois mielestäni, enkä saa siitä tälläkään hetkellä mitään muistikuvia päähäni. En edes noin paljoa, mitä olen kaksi vuotta sitten saanut. 

Eniten tällä hetkellä (ja aikaisemmissa synnytyksissä) itseäni pelottaa vauvan koko. Kaikki lapseni ovat olleet isoja ja tälläkin kertaa odotettavissa on normaalia kookkaampi vauva. 
Omalla kohdallani vauvan koko on geneettistä, kuten nyt sype-polin kätilökin totesi. Minulla ei ole tässä raskaudessa raskausdiabetestä, eikä ole ollut Ellen tai R:nkään kohdalla. Minä saan isoja vauvoja, eikä sille asialle ole mitään tehtävissä. 
Pelkoa lisää kaikki se, mitä ison vauvan synnyttämisessä voi mennä pieleen - vauva ei yksinkertaisesti mahdu ulos, sydänäänten heikkeneminen, väärä tarjonta, sokereiden lasku heti syntymän jälkeen ymymym. Tällä kertaa yksin odottaminen on saanut minut pelkäämään kaikkea, mikä synnytyksessä voi vain mennä pieleen, asioita, joita ennen en todellakaan edes pelännyt. 

Pelkopolilla minua oli vastassa aivan ihana kätilö. Hän kertasi ensin, mitä hän tietää minusta ja aikaisemmista synnytyksistäni ja sen jälkeen hän kuunteli minua. 
Otin ensimmäisenä puheeksi vauvan koon ja sen kätilö jo tiesikin olevan se isoin "ongelmani". Hän kertoi heti, että tulemme käynnin päätteeksi varaamaan minulle painoarvioajan, joka yleensä varataan siihen rv 37-38 tienoille. Sillä käynnillä päätetään käynnistyspäivä, joka tulee olemaan rv 38. 

Keskustelimme myös siitä, että olen tällä hetkellä aika ahdistunut siitä, etten tiedä kenen kanssa olen tulossa synnyttämään ja siitä, että minun pitää myös samalla hoitaa kaikki kotiasiat kuntoon, jotta edes pääsen synnyttämään. Äitini on onneksi luvannut olla meillä kotona sen ajan, kun olen synnyttämässä, mutta totta kai hänenkin pitäisi saada hieman etukäteen tietää koska jäädä töistä lomalle. 
Kätilö ehdotti minulle doulaa, jota on tässäkin raskaudessa jo muutamaan otteeseen ehdotettu. Mutta itse en näe synnyttäväni jonkun täysin vieraan ihmisen kanssa. Tarvitsen mukaani ihmisen tai ihmisiä, jotka tuntevat minua sen verran, että saan kiroilla vapautuneesti ja manata kaikkea maan ja taivaan väliltä, jos siltä tuntuu. Tarvitsen sellaista seuraa, jolle voi heitellä huonoa läppää ja pyytää painelemaan hoitajakutsua minun puolestani vaikka viiden sekunin välein. 

Puhuimme ja tyrmäsimme molemmat myös sektion. En sitä halua, vaikka sekin on tälläkin kertaa käynyt mielessä... 

Lopuksi puhuimme paljon myös sairaala-ajasta, joka on minulle todella vaikeaa, kuten varmaan pidempään mukana olleet lukijat muistavat. Inhoan sairaaloita ja teen lähes mitä vaan välttääkseni sairaalassaolon. Olin oletuksessa, että minun on pakko tällä kertaa viettää sairaalassa vähintään kolme vuorokautta, sillä Elle on saanut valohoitoa. Kätilö kuitenkin soitti synnytysvuodeosastolle ja sieltä kerrottiin, että tietoni on täyttä puppua. Joten jos kaikki menee synnytyksessä hyvin, minä ja vauva voimme hyvin, niin saan kotiutua kuuden tunnin kuluttua synnytyksestä. Eli saan siis halutessani polikliinisen synnytyksen. Tämä tieto helpotti todella paljon. 

Käynti oli aika äkkiä ohi - olimme keskustelleet puolessa tunnissa kaikki asiat läpi. Kiersimme vielä synnärin läpi, kätilö näytti minulle apuvälinevarastoa ja vierailimme yhdessä synnytyssalissa. Lopuksi varasimme sen painoarvioajan, joka tulee olemaan minulla viikkoa ennen itse käynnistystä. 

Olin käynnin jälkeen niin onnellisesti huojentunut kaikesta, että jouduin pidättelemään itkua kävellessäni bussipysäkille. Käynti oli enemmänkin kuin onnistunut ja tieto käynnistyksen ajankohdasta helpotti elämääni taas kerran enemmän kuin mikään muu. 
Nyt minun puolestani on papereideni joukkoon kirjattu kaikki toiveeni synnytyksestä, synnytykseen osallistuvasta kätilöstä ja vuodeajasta. Olen tyytyväinen, olen onnellinen, olen huojentunut. 

Minkälaisia kokemuksia teillä on pelkopolista?

5 kommenttia

  1. tuosta yksin synnyttämisestä tuli mieleen, voisitko kirjoittaa tilanteestasi ex(?) miehesi kanssa? millaiset välit? hän ei siis missään nimessä tule synnytykseen? pyydä joku hyvä ystävä mukaan?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kunnioitan toisen yksityisyyttä, enkä lähde kirjoittamaan mistään, mikä on jollekin toiselle(kin) henkilökohtaista :)

      Minulla on kyllä ystäviä, jotka ovat valmistautuneet tulemaan mukaani synnärille! En ole vain itse päättänyt vielä, mitä koko synnytyksen kanssa tekisin.. Synnyttää kun on kuitenkin vissiin pakko? :D

      Poista
  2. Ihana sinä. Tätä blogia alan seuraamaan. Mulla on 4 poikaa 24,14,4 ja 2,5v.Jo 14 vuotta sitten, vannoin ettei koskaan enää, silloin spinaalipuudutus oli ainakin tässä kaupungissa melko uus juttu, kun sain sen, koin totaali halvaantumisen kaulasta alaspäin. En tuntenut supistuksia, en kroppaani, en mitään. Aivan kuin olisin ollut pelkkä pää. En siis voinut myöskään ponnistaa, jos asiasta pitää jotain hyvää löytää, en tuntenut myöskään kipuja. Alkuun kätilö ei tajunnut tilaani, huusi minua vain nostamaan jalat tuille ja ponnistamaan, enkä pystynyt! silloinen mieheni siirteli käsiäni ja nosteli jalkani. Olin paniikissa, vauvan sydänäänet alkoivat kadota, eikä koko talosta löytynyt yhtään synnytyslääkäriä, lopulta joutuivat hälyttämään synnytyssaliin eläkkeellä olevan kynekologin. Vauva yritettiin kiskoa ensin kumi imukupilla ulos, lopulta metalli imukupilla, kun vauva vihdoin oli ulkona, oli repeämäni niin pahat että tikkejä oli edestä taakse saakka. 10 vuoden jälkeen aloin odottaa kolmatta poikaani, poika syntyi heinäkuussa, oma sairaallamme oli kiinni. Lähin oli n.40km päässä. Supistukset alkoivat illalla, kävelin ympärisä eikä supistukset olleet mitenkään hirveitä. Klo 03 soitin sairaalaan ja kerroin supistusten tulevan tasaisin väliajoin, kysyin koska pitäisi lähteä tulemaan? Luurin toisessapäässä oleva kätilö tuumasi, että koska pystyin puhua niin selvästi eikä hätää tuntunut olevan, niin olisi parempi jos tulisin klo 7 aikaan aamulla kun aamuvuoro saapuu, heillä olisi enemmän henkilökuntaa, minä sinnittelin, mutta klo 6 oli pakko herättää ukko ja sanoa että on mentävä. Ajoimme tuon 40km matkan ja kävelin synnytysosastolle. Minut vietiin tutkimushuoneeseen ja pika vauhtia saliin, olin 8 cm auki enkä kuulemma ehtisi saada mitään kivunlievitystä. Suurta tuskaa aiheutti mielestäni tarpeettoman kovakourainen kätilö joka supistus hetkellä teki alapäätutkimusta koska mietti vielä kohdunkaulan puuduttamista. Poika syntyi lopulta luomuna. Seuraavana aamuna uusi hoitaja tuli huoneeseeni ja pahoitteli sitä että synnytyksestäni tuli niin kivulias kokemus. Hoitaja sanoi vielä, ettei minun ikinä enää tarvitse kokea samaa.Toisin kävi puolen vuoden kuluttua olin taas raskaana. Menin pelkopolille, siellä 4 synnytykseni suunniteltiin tarkasti kivunlievitystä myöten. Pelkäsin edelleen tulevaa synnytystä, mutta elin toivossa että ystävieni ja siskoni niin kehuma epiduraali puudutus tekee vihdoin synnytyksestäni tuskattomamman ja normaalin, sitä lääkettä halusin ensimmäisen kerran saada! Kun 4 synnytykseni sitten käynnistyi, halusin mennä ajoissa sairaalaan. Kun menimme osastolle, ihana hoitaja sanoi että voin kyllä jäädä yöksi jos oloni on parempi niin, mutta supistukset olivat niin lieviä ja kohdunsuukin melkein kiinni, että oikea synnytys kyllä saattaa käynnistyä päivän parin kuluttua. Jäin sairaallaan. Ihana lääkäri kävi vielä huoneessa ja läpi kävi kanssani pelkopolin paperit. Koska minulla ei ollut muuta tekemistä, lähdin kävelemään käytäviä pitkin sairaalan toisessa siivessä olevalle vuodeosastolle jossa ystäväni teki yövuoroa, Joimme kaffi ja lähdin takaisin omalle osastolle. Matkalla tunsin pari vihlaisua, mutta ei muut. Osastolla menin sängylle makaamaan, mieheni nukkui vieressäni. Nukahdin, yhtäkkiä heräsin, pyysin miestäni kutsumaan kätilöä, kätilö tuli kyllästyneen näköisenä huoneeseen, sanoin että vauva syntyy, äkkiä epiduraali, kätilö oli jo kääntymässä pois ja sanoi että ei vauva synny vielä, aloin huutaa että nyt kipulääkkeet vauva syntyy! Kätilö tuli takaisin ja pyysi minua kääntymään selälle että hän tekee Sisätutkimuksen. Sanoin että en voi!Kätilö suutahti ja mieheni käänsi minut selälleni. Silloin kätilö tajusi, vauvan pää oli jo housuissa. Synnytin siihen sängylle. En taaskaan saanut kipulääkkettä, mutta onneksi lapsi oli minun pienin. Myöhemmin minulle kerrottiin myös se, mitä 14v sitten synnytyksessä oli tapahtunut. Anestesia lääkäri oli pistänyt minulle 3 kertaisen annoksen spinaalipuudutetta, siitä halvaantuminen. Nyt olen 43v. Enää en uskalla synnyttää, en muuten, mutta en myöskään ikäni takia.
    -Mervi-

    VastaaPoista