ILOJA JA SURUJA




*Koru on saatu blogin kautta*

Raskausaika on kyllä täynnä tunnemyllerrystä. En pidä itseäni kovinkaan herkkänä ihmisenä, mutta raskausaika on saanut minut näkemään, miten herkkä minäkin voin olla. Olen haavoittuvainen siinä, missä muutkin ja nyt tuntuu, etten omista minkäänlaista suojakilpeä. 
Itken todella vähäpätöisiä asioita, mutta itken myös niitä asioita, jotka oikeasti kolahtavat kovaa. 

Kuten sanottua, viimeinen kahdeksan kuukautta on ollut todella täynnä elämän ylä- ja alamäkiä. On ollut välillä todella vaikeaa ja sitten taas olen tuntenut suurta helpotusta ja onnea. Välillä tuntuu, ettei mikään toimi ja sitten on niitä päiviä, kun itsekin pysähtyy ihmettelemään miten kivuttomasti meidän arki rullaa. 
Saan olla todella onnellinen siitä, että asiat vihdoin ja viimein alkavat näyttämään kirkkailta, vaikkakin joskus puotapilvienkin seassa on tummia pilviä. 

Viime aikoina kuitenkin olen ollut itseni kanssa todellisessa ristiriitaisuudessa. Tunnen, että ympärilläni on ihania ihmisiä, mutta illan tullen ne tunteet vaihtuvat epäilevyyteen ja siihe oloon, etten omista oikeasti yhtäkään ystävää. Välillä jopa ihan oikeasti kuvittelen, ettei kukaan pidä minusta ja olen menettänyt viimeisetkin kaverisuhteeni. 
Epäilen ihmisten sanomisia ja tarkkailen tekoja. Ehkä se johtuu vanhasta tavasta olla luottamatta keneenkään? Ajaudunko nyt siihen takaisin, etten enää päästä ketään lähelle? Vai olenko vain niin huono ystävä, etteivät ne kavereiksi ja ystävikseni luokittelemat ihmiset enää välitä....?
Muutama ystävä on tämänkin raskauden aikana jäänyt matkasta. Niin näyttää käyvän joka ikinen kerta. Joillekin minun elämäntilanteeni ja -valintani ovat selkeesti olleet liikaa, enkä ole odottanutkaan ihan jokaisen niitä ymmärtävän, saati pystyvän minua tukemaan. Samalla olen myös saanut tukea niiltä todellisilta ystäviltä, joilla on ollut halua kuunnella ja olla läsnä. Jopa silloin, kun en ole halunnut kenenkään olevan.

Kun odottaa yksin ja hoitaa kaiken yksin, on todella yksinäinen olla. Sen vuoksi ehkä kaverisuhteet ovat saaneet isomman merkityksen ja sitä pelkää koko ajan myös menettävänsä nekin suhteet. Jokaiselle meistä on tärkeää tuntea itsensä tärkeäksi. Mä harvoin tunnen sitä, koska mulla ei ole sitä toista puoliskoa, joka sen mulle näyttäisi.
Tietenkin kaikilla meistä on myös oma elämä, eikä aina kaveritkaan pysty olemaan niitä, jotka pitävät kiinni siitä, että munkin huulilla nähdään hymyä jonkun aikuisen toimesta, eikä aina vain omien lasten. 

Olen todella niinkin meidän arjessa kiinni, etten ole itse oikeastaan pitänyt juurikaan kaverisuhteistani huolta. Aamu alkaa ajoissa, päivät ovat kiireisiä ja iltaisin ajattelen vain nukkumaanmenoa. Silti olen ollut aidosti onnellinen jokaisesta "mitä sulle kuuluu" viestistä, joita olen saanut. Olen myös niitä pyrkinyt lähettämään aina silloin tällöin, kun ajatukset eivät pyöri vain ja ainoastaan arjen pyörittämisessä. 

Jokainen päivä on uusi haaste. Uusi mahdollisuus onnistua ja todella hyvä mahdollisuus hieman epäonnistua. 
Olen opetellut antamaan itselleni hieman anteeksi, jollei joka päivä syödä äidin tekemää ruokaa. Tai noh, nehän väittää, että Saarioisten lihaperunasoselaatikon tekee myös jonkun äiti.. Olen opetellut, ettei ole mitään järkeä siivota ihan joka päivä. Imuroimista en ole tosin opetellut vieläkään...
Pienin askelin yritän myös päästää irti siitä kontrollifriikkiydestä, jonka mukaan minun pitäisi pitää kaikista naruista kiinni yhtäaikaa - niin omistani kuin muutaman muunkin. 

Elämä on täynnä iloja ja suruja, ylä- ja alamäkiä. Ja tärkeintä - jollei niitä olisi, et olisi elossa! 

6 kommenttia