NEITI EI



Meillä asuu Neiti Ei. Hänelle ei kelpaa mikään, mutta hän haluaa kaiken. Kun ei saa mitä haluaa, huudetaan. Kun tarjotaan sitä, mitä hän haluaa, huudetaan. Koskaan ei ole oikeastaan kaikki hyvin ja kenkä puristaa aina. Tätäkö on uhmaikä? 

Ellestä on tullut varsinainen oman tien kulkija. Jos Elle saa päähänsä jotain, niin sen pitää mennä just eikä melkein niin ja mielleään samantien, heti eli nyt. 
Linalla näin vahvaa uhmaa ei oikeastaan ole ollut ollenkaan. Ellellä meneillään olevat vaiheet ollaan jollain kumman keinolla ohitettu Linan kohdalla, vaikkakin Linakin osaa kyllä laittaa äidin veren kiehumaan, ei pidä unohtaa sitä.


Minä itse. Sitten laitetaan yöppärihousuja itse. Jalkoja samaan lahkeeseen. Huudetaan niin maan perkeleesti, kun homma ei suju ja huudetaan vielä lisää, kun äiti ehdottaa auttamista. Pipa pysyy vinossa, koska siihen ei saa äiti koskea. Hanskatkin menee ihan hyvin ilman peukkuja.
Haluan sitä. Annetaan sitä, mutta se ei enää kelpaakaan, kun halutaankin jo jotain muuta. Saadaan jotain muuta, mutta sitten huudetaan, koska oikeastihan haluttiinkin sitä ekaa asiaa. Kesken koko touhun ollaan jo siirrytty kolmannen asian pariin. 
Mun juttu. Tää on mun. Toi on mun. Nää on mun. Ei sun. Et saa laulaa. Mä laulan. Et saa puhua. Mä puhun. 

Enemmän kuulen sanaa EI tässä huushollissa, kun mitään muuta sanaa. Sitä sanotaan jo, kun oikeasti pitikin sanoa kyllä. Niin helppoa se on lausua. 
Onneksi kuitenkin Neiti Ei on vielä äidin vauva, jonka masussa kuulemma myös kasvaa vauva. Äidin mussukka, joka vastaa aina äidin rakkaudentunnustuksiin "nii'in". Totally itsestäänselvää. 




Mutta on se vaan niin ihana. Ei Neiti Eillekään osaa olla kauaa vihainen, jos ollenkaan. Koska mikään ei ole ihaninta kuin tuijottaa Neiti Elleä, kun hän leikkii itsekseen. Kun hän laulaa "tuiki tuiki tähtöinen, korkealla loistaa vaan".
Koska Neiti Elle tulee aina halaamaan äitiä ja sanoo "Elle on äitin vauva". Niin on. Ihan ikuisesti.

Ei kommentteja