KUN OMA ÄITI HYPPÄSI SUUSTA ULOS


Kaikki tietää sen hetken, kun pyörittelee silmiä omalle äidilleen ja vannoo, ettei _koskaan_ tule käyttämään lauseita kuten

...niin kauan, kun asut tämän katon alla niin...

...laita lämpimästi päälle, siellä on kylmä...

...et tarkene noilla vaatteilla...

...kamalan vähän vaatetta päällä, nyt ei ole napapaitakeli... 

...koska minä sanon niin...

Lista voisi jatkua loputtomiin. 

Itse olen myös vannoutunut "musta ei koskaan tule samanlaista kuin mun äidistä"  tyyppi. Eihän musta tulekaan, koska mun äiti on niiiin erilainen kuin minä ja me ollaan aina täysin eri aaltopituudella... Vai miten se sitten menikään? 
Toki teen asioita paljon eri tavalla kuin oma äitini, sillä en halua tehdä joitain asioita samalla tavalla. MUTTA olen kyllä huomannut, että vähän väliä äiti hyppää suustani ulos, kun suuni avaan. Ja jos se ei ole kamala tunne, niin mikään ei ole. 

Mikä siinä sitten on niin kamalaa olla oman äidin kopio? 
Se, että teininä lähestulkoon vihasi niitä samoja lauseita? Se, että niitä piti niin he..mskutin typerinä ja ideaköyhinä? Se, että ne oikeasti ovat todella ideaköyhiä ja lapsen älykkyyttä alentavia? Se, että huomaa käyttäytyneensä ihan yhtä tyhmästi itse teininä ja lapsena? 

Omalla kohdallani voin rehellisesti todeta, että meidän välit äidin kanssa eivät ole mitkään aina niin ihanat ja mutkattomat. Tällä hetkellä kyllä, mutta olisin voinut vielä kymmenisen vuotta sitten vannoa, ettei me äitini kanssa soitella viikottain kymmenen vuoden päästä. Meidän tiet menivät ristiin jo teini-iässä ja sen jälkeen tie on ollut enemmän ja vähemmän kivikkoinen. 
Nykyään kylläkin voin sanoa, että mun äiti on se leijonaemo, joka lähtee salamannopeana koputtelemaan ovia, jos hänen tytärtään sorretaan. ..Jos antaisin luvan.. 

Mikä siinä sitten mättää, kun oma äiti hyppää suusta ulos? Ehkä vain niiden lauseiden kliseisyys ja pieni itsehäpeä, koska joskus on vannonut, ettei itse ikinäkoskaannevöevö tule niitä käyttämään......?
Pahoin pelkään, että niin se vaan menee, että minustakin tulee jossain kohti siivoushullu, joka kutoo villasukkia. Ei, äitini ei ole sellainen. Vielä. Äitini äiti on. Äiti on kovaa vauhtia menossa siihen suuntaan... Jos osaisi sukkia kutoa. Jos minä osaisin kutoa sukkia.. Jos pitäisin siivoamisesta.
Tosin aina on aikaa opetella, sillä niin vaan Mummukin aloitti kutomaan viime syksynä kunnioitettavassa nuoressa iässään. Ekaa kertaa ikinä. Ehkä silloin jo toivoisi, että olisi ollut enemmän samankaltainen kuin oma äiti...

Ei kommentteja