Kaverikriisi

Joskus pukkaa kriisiä. Tänä vuonna ei vielä iskenyt 3kympinkriisiä, joten sen tilalle iski kaverikriisi. 

Vuoden aikana on tapahtunut niin paljon kaikenlaista, että se on ymmärrettävästi myös vaikuttanut omaan elämään kodin ulkopuolella. Oma sosiaalisten tilanteiden pelkokin rajoittaa sosiaalista elämääni ja olen välillä todella huono ottamaan keneenkään yhteyttä. Syystä? Että pelkään, ettei ketään kiinnosta lähteä kanssani sille kahvikupposelle. Ettei ketään kiinnosta kuulla omaa tarinointiani meidän arjesta. Ettei yksinkertaisesti minulla ole kavereita. 

Sen onneksi tiedän mielikuvitukseni tuotteeksi, ettei minulla olisi kavereita - kyllä niitä on. Mutta niin niitä on myös viimeisen vuoden aikana jäänyt rannallekin odottamaan. 
Olen nykyään todella ehdoton luottamuksen säilyttämisen kanssa, joten jos kuulet selkäni takana puhuttavan minun henkilökohtaisia asioita, jotka olen jollekulle luottamuksella kertonut, niin kaveri valitettavasti jää rannalle. Jos joudun olemaan ainoa, joka pitää yhteyttä yllä, valitettavasti sekin kaverisuhde kuihtuu pois. Ja vaikka kuinka rakastan kuunnella ja auttaa muita heidän ongelmissaan, pidän myös siitä, että kaveri kysyy silloin tällöin, mitä minulle kuuluu ja ottaa hetken kuunnellakseen minua. 

Pidän myös pieniä asioita tärkeänä. Jos jokin peruuntuu useasti tai näkeminen menee hankalaksi, alan kovin herkästi perääntymään koko touhusta - ajattelen, ettei toinen osapuoli oikeasti ole kiinnostunut. Jos puheenaiheet pyörivät aina saman asian tiimoilla, niin kyllästyn jossain kohti kuuntelemaan. 
Toki itsessäni on myös vikaa, mitä kaverisuhteiden ylläpitämiseen vaaditaan - olen huono ottamaan yhteyttä. Olen huono sopimaan mitään, sillä pelkään, että se peruuntuu. Ja jos se peruuntuu, niin otan sen usein aika raskaasti, vaikka peruuntuminen olisikin ollut omalta puolelta. 
Olen myös armottoman huono luottamaan uudelleen, jos luottamus on jollain tapaa rikottu. 

Kaikilla on oma elämä ja elämme pienessä kuplassamme. On joskus vaikeaa tulla kuplasta pois, niin kuin itselleni on nyt käynyt. 
Tunnen olevani todella yksin. Minulla on paljon kavereita, muttei yhtäkään sydänystävää, jolle voisi soittaa vaikka keskellä yötä ja itkeä omaa pahaa oloa. Se johtuu kyllä täysin minustakin - en enää osaa näyttää niitä vaikeimpia tunteita, vaan mielummin sanon kaikille, että kaikki on hyvin. 
En usko, että osaan enää avautua. Oikeastaan kenellekään. Olen alakanut pitämään itseäni aika mitättömänä kaverina, enkä tunne olevani kenellekään kovinkaan tärkeä. Se tuskin on totta, mutta niin yksinäinen tällä hetkellä olen, että se on minulle todellinen tunne. Epäilen ihmisten motiiveja olla minun kaverini ja etsin koko ajan puheen joukosta merkkejä siitä, ettei kaverisuhde ole oikea. 

Nämä tunteet ovat varmastikin kasautuneet monen vuoden huonoista ihmissuhteista ja vasta nyt ne alkavat näkyä omassa elämässä, kun alkaa olemaan helpompaa. 
Nyt, kun ei tarvitsisi koko aika pelätä, pelkäänkin ihan jatkuvasti. Ikään kuin katselen koko ajan olan yli, enkä päästä ketään liian lähelle. Kaikki vain, koska menneisyydessä luottamustani on rikottu pahasti, minulle on käynyt huonosti ja ihmissuhteeni eivät ole olleet minun kannaltani hyviä. 
Myös arjen pyörittämisen keskellä on vaikeaa pitää yllä kaverisuhteita ja varsinkin tutustua uusiin ihmisiin! Miten aikuinen voisi saada itselleen uusia kavereita? Mielestäni se on aikamoinen mahdottomuus. 

Nyt kriiseilenkin kaverikriisiä. Onko kenelläkään muulla koskaan kaverikriisiä?

18 kommenttia

  1. "Olen alakanut pitämään itseäni aika mitättömänä kaverina, enkä tunne olevani kenellekään kovinkaan tärkeä. Se tuskin on totta, mutta niin yksinäinen tällä hetkellä olen, että se on minulle todellinen tunne."

    TÄMÄ. Koko teksti oli kuin mun omasta näppiksestä, mutta ennen kaikkea tämä. Tiedän mistä puhut. <3

    VastaaPoista
  2. Täällä toinen, jonka on hirveän hankala pitää yhteyttä ystäviin, paljolti samoista syistä, mitä listasit. Toisaalta oon kuitenkin sitä mieltä, että tosiystävyys säilyy, vaikka se yhteydenpito jäiskin välillä vähemmälle - sitten kun tavataan, niin juttua on niinku ei erossa ois ollutkaan. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on totta, että tosiystävyys säilyy ja siihen voi palata joka tapaamisella kuin taukoa ei olisikaan ollut! :)

      Poista
  3. Tuttu tunne.

    Kaikki ystäväni ovat muuttaneet pois Turusta ja jäljellä on vain kavereita, joiden kanssa ei oikeastaan tunnu olevan mitään yhteistä. Enkä rehellisesti sanottuna tässä iässä jaksa enää "leikkiä" kenenkään kanssa vain sen takia, etten olisi yksin... :/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sellanenkaan "feikkiystävyys" ei ole mukavaa.. Ei pidä olla kaveri, jollei kaveruus oikeastaan edes kiinnosta! :/

      Poista
  4. Loistavaan tekstiisi on monen helppo samaistua. Tunnistan siitä monia piirteitä myös omista kaverisuhteista. Valitettavasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos!
      Tämä tuskin on kenellekään täysin vieras aihe..

      Poista
  5. Ihan samoja fiiliksiä täälläkin! Olen huono ottamaan yhteyttä, varsinkin niihin kavereihin joilla ei ole lapsia, koska tuntuu että oma perhe-elämäni on tylsää heidän villin ja vapaan elämän rinnalla, eikä kukaan halua kuunnella miten mulla ja mun perheellä menee. Vähän muutenkin ystäviä ja kavereita, jotenkin pelkään koko ajan minkälaisen kuvan annan itsestäni, olenko jotenkin tylsä, tuomitseva tai negatiivinen?

    Onneksi minulla on pari sellaista ystävää, joiden kanssa voi puhua mitä vain ja vaikka välillä on satoja kilometrejä ja tapaamiset sen vuoksi harvassa, jatkuu jutut siitä mihin on viimeksi jääty <3

    Tahdoin vain tulla kertomaan, ettet ole yksin tunteidesi kanssa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mustakin tuntuu, ettei mun "ei-lapselliset" ystävät ei todellakaan halua kuunnella "mitä Lina tänään oppi" tarinoita. :D

      Onneksi on myös niitä, joille voi puhua ihan kaikesta <3

      Poista
  6. Varsinaista kaverikriiseilyä ei sinällään ole, mutta juurikin arjen keskellä on tosi vaikea pitää yhteyttä vanhohin kavereihin tai niihin jotka asuvat muualla. Tai no helppoahan se periaatteessa on, mutta silti vaan jää pääasiassa erilaisten elämäntilanteiden vuoksi, kun itse on niin kaukana villistä opiskelijaelämästä.

    Mä olen saanut nykyiset lähimmät kaverit pikkublogini kautta tai muuten blogimaailman välityksellä, mikä tuntuu ihan hullulta sattumalta! Entinen pelkkä lukija, nykyinen melkeinpä naapuri ja äitikaveri on arjen pelastus. SIlti on ikävä niitä tyyppejä, jotka on tuntenut ala-asteelta saakka ja harmittaa, ettei ole huoltanut niitä kaverisuhteita enempää, mutta niin ne tiet vaan erkanevat joskus :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nykyään kun on niin helppo seurata toisten elämää sosiaalisen median kautta, niin se oikea "mitä sulle kuuluu" jää vahingossakin kysymättä. Näin ei tietenkään saisi olla ja syyllistyn siihen itsekin usein.

      Eri elämäntilanteet ovat varmasti suurin syy kaverisuhteiden kariutumiselle.. Valitettavasti. Vaikka kuinka koittaisi itsekin ajatella, ettei perhe ja lapset muuta itseä millään tavalla, niin kyllä ne valitettavasti muuttaa :/

      Ihanaa, että olet löytänyt lukijasta ystävän <3

      Poista
  7. Kuulostaa monilta kohdin niiiiin tutulta! :( Pitäiskö meidän perustaa joku kerho? :D

    VastaaPoista
  8. Annu rakas ♥ ♥ !! Täällä ollaan, tosin siinä omassa kuplassa aina toisinaan, mutta sen saa koska tahansa puhkaista. Vaikka silloin keskellä yötä. :) Ja tänne meille saa tulla ihan koska tahansa viettämään aikaa, vaikka sen kahvi/tee/mehu/maito/vesi/whateverkupposen äärelle - tarkotan sitä! ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiedän <3

      Ens viikolla nähdään - pikkurillilupaus!

      Poista
  9. Löysin äskettäin blogisi ja pidän siitä kovasti! Erittäin hyvä teksti! Itse tulin äidiksi kaveriporukastani ensimmäisenä. Vaikka se tapahtui yli 7 vuotta sitten, ei silloisille kavereilleni ole ilmaantunut vauvoja vieläkään. Valtaosa on jäänyt kelkasta pois (yksi jäljellä ja yhteydenpito on hieman yksipuolista), koska minulla ei yksinkertaisesti ole enää halua eikä mahdollisuuttakaan riekkua yöelämässä ja tehdä spontaanisti ulkomaanmatkoja. Heitä tuskin kiinnostaa, miten hienosti nuorimmaiseni on juuri oppinut juomaan pillillä maitoa. Surin tätä kaveripulaa aikani, mutta sitten löysin blogit ja virtuaaliystäviä (kuten mieheni leikillään heitä kutsuu). Ehkäpä uskaltaudun pyytämään jotain heistä joskus vaikka kahville :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos!

      Nykyaika on kyllä siitä hienoa, että netin kautta löytää itselleen uusia tuttavia ja ulottuvuuksia löytää aikuisenakin kavereita! Mene ihmeessä kahville jonkun nettituttavan kanssa :)

      Poista