6.7.2015



Blogi on viettänyt hiljaiseloa nyt viikon verran. Instan ja Facebookin puolella annoinkin heti maanantaina syyn tulevalle hiljaisuudelle, mutta tänne en enää jaksanut alkaa erikseen mitään kirjoittelemaan. 

Maanantai 6.7. oli minulle itselle ensin aivan tavallinen aamu. Olin herännyt lasten kanssa ajoissa, vaihdellut vaipat, keittänyt aamupuurot ja jo siinä kymmenen aikoihin pikkutytöt menivät ensimmäisille päiväunille. 
M vei tytöt päikkäreille sinä aamuna, joten otin itselleni rennon asennon sohvalta ja aloin pelaamaan kännykällä. Olin tehnyt siihen mennessä kaikki aamun työt, joten tietokoneellakaan ei enää tarvinnut istua. Ihme kyllä. 

En enää muista tarkkaa aikaa, mutta ennen yhtätoista puhelin soi. Näytössä luki Mummu. 
Nousin istumaan ja tiesin heti, minkä takia Mummu soittaa. En ollut odottanut sitä puhelua vielä pitkään aikaan, mutta se tunne valtasi koko kropan heti. Otin itselleni tukevan asennon sohvalta, pidin nojasta kiinni ja vastasin. Mummu ei koskaan soita ennen kahtatoista.

Mummun äänestä sen kuuli heti - Pappa oli nukkunut pois aamuyöstä. 

Jotkut ihmiset ihailevat julkkiksia, tähtiä, muusikoita. Mä ihailen mun Pappaa. Jos pitäisi valita yksi ihminen, jota seuraisi koko loppu elämänsä, niin mulla se on Pappa. Jos mulla olisi neljä poikaa, niin jokaisella olisi nimi, joka muistuttaa Papasta jollain tapaa. Nyt sellaiset nimet ovat Linalla ja Ellellä. 
Se kunnioituksen määrä, mitä tunnen omaa Pappaani kohtaan on aivan järjettömän suuri ja vaikka kuinka tiesin, että se kyseinen puhelu saattaa tulla ihan koska vaan, niin ei siihen ole voinut varautua etukäteen.

Nyt mun elämän sankarihahmo on poissa. Ei sydämestä. En ehtinyt tänä kesänä käymään moikkaamassa Pappaa ollenkaan, koska kuvittelin ehtiväni elokuussa näkemään Papan. 
Mielessä on tällä hetkellä kymmeniä should have -lausetta, jotka eivät helpota ikävää. 

Kulunut viikko on ollut rankka, mutta ollaan yritetty ylläpitää lapsille täysin normaalia elämää. Isommilla tytöillä on kova ikävä - tytötkin odottivat ennaltasuunnitellulta viikonloppureissultaan iso-Papan näkemistä. Nyt vastassa olikin vain iso-Mummu ja oma isäni. 

Meillä on siis meneillään suruaika ja suru on niin suuri, ettei siitä ihanista muistoista huolimatta pääse helpolla yli. 


11 kommenttia

  1. Osanottoni täältäkin. Samaistun sun sanoihin, koska itselleni oma vaari oli myös se tärkein ihminen ja hän nukkui pois vain muutamia viikkoja ennen kuin lapseni syntyi, joka nyt hän jatkaa vaarini muistoa ylläpitäen muistuttamalla aina hänestä. <3

    VastaaPoista
  2. Osanottoni. ♥ ihana kuulla, että muillekin se oma ukki on sankarihahmo. Mun ukin kuolemasta tulee syksyllä 7vuotta aikaa mutta yhä edelleen se ikävän määrä yllättää. Se syksy oli kamalin ikinä, sain 2viikkoa ennen ukin kuolemaa keskenmenon, joten tuplasin surun määrän. :( Vaali niitä kaikkia ihania muistoja Papastasi ♥

    VastaaPoista
  3. <3 kaksi vuotta sitten samat fiilikset käyneenä. Pappa oli myös mun sankari jota pitkän välimatkan takia näin harvoin. Voimia Annu<3 ikävä ei lähde koskaan mutta se helpottaa kyllä.

    VastaaPoista
  4. Osanottoni suureen suruusi!
    Eksyin ensimmäistä kertaa blogiisi, sillä itse kuulin myös samanlaisia suru-uutisia ihailemastani ja rakkaasta papastani.

    "Tämän hetken piti tulla, tämä suru ja kaipaus.
    Vaan eihän pappa mielestä haihdu, muistoissa aina elää ja nauraa."

    VastaaPoista