Jokainen hetki on tärkeä



Keskiviikkoaamuna syötin Ellen, juttelin R:n kanssa tulevasta koulupäivästä. Kehuin kuinka hienosti Lina söi aamupuuronsa ihan itse.
Sen jälkeen M katsoi tyttöjen perään, kun harvinaisesti itsellekin maistui aamupala. Toivotin R:lle hyvää koulupäivää ja jatkoin aamupalani syömistä ilman kiirettä. 

Jäin istumaan ruokapöydän ääreen, tuntien oloni hieman jopa ähkyksi murolautasellisen jälkeen. Sitten se tapahtui. 

"Älä pelästy, ei sillä oo mitään hätää". M toi puhelimen. "Haloo". 

Varsinais-Suomen ensihoitoyksiköstä soitettiin. R oli jäänyt auton alle. 

Vaikkei neidillä ollut mitään hätää - autolla oli ollut pieni tilannenopeus ja tapaturma oli sattunut suojatiellä, vilisi mielessäni kaikki maailman kauhuskenariot, enkä oikein pystynyt keskittymään. Sosiaaliturvatunnuksen loppuosankin kanssa jouduin miettimään hetken, vaikka R:n tunnus on tytöistä helpoin. 
Seisoin olohuoneessa pelkät pikkuhousut jalassa, kun sanoin ensihoitajalle lähteväni heti tapahtumapaikalle. 10 minuutin päästä olin täysin pukeutuneena juossut 1,5 km matkan. Juuri syöty aamupala kurkussa maistuen. Edellisenä päivänä saatu koko varpaan kokoinen rakko poksahti kesken matkan ja tunsin kuinka sukka kastui. Kipu ei haitannut, perille oli päästävä. 

Mikään ei varmastikaan ole pysäyttävämpää kuin nähdä oma lapsi ambulanssin kyydissä rankalautaan kiinnitettynä ja niskatuki kaulassa.
Purin hammasta, otin R:ää kädestä ja kerroin, ettei hänellä ole mitään hätää. Mun vauva. 

Koko päivä meillä meni päivystyksessä, mutta se on pieni paha siihen verrattuna, että mulla on lapsi ehjänä ja kotona. 
R säästyi ehjänä vain ja ainoastaan pyöräilykypärän ansiosta - ilman kypärää päähän kohdistunut isku olisi jättänyt hänet sille tielle. 

Muistakaa, että jokainen hetki on tärkeä - kannattaako se viettää turhaa murehtien, turhaa riidellen, turhaa kaunaa kantaen? Suuttua jokaisesta pienestä asiasta ja tiuskia tarkoituksettomia toiselle?

Meillä on aina sanottu "rakastan sinua" joka ilta. Nyt meillä tullaan sanomaan se myös jokainen aamu. Koskaan ei erota vihaisina.





4 kommenttia

  1. Tommoinen puhelu on varmasti niin kamala saada. :( Onneksi kaikki on kuitenkin hyvin ja säikähdyksellä selvisite.♥
    Mäkin kerron lapsille usein kuinka paljon heitä rakastan.

    VastaaPoista
  2. Olen myös itse saanut koulusta puhelun, mikä päättyi pään alueen tikkeihin. Tuli se säikähdys elävänä mieleen ensimmäisen kerran kun tästä luin, ja nyt uudestaan. Onneksi oli kypärä, se on pelastanut myös minut, eikä vain yhtä kertaa. Toipumista neidille! <3

    VastaaPoista