Mitä sä pelkäät?

Oon ollu aina kova pelkäämään erilaisia asioita. Tuntemattomia juttuja, tuntemattomia ihmisiä. Aina oon pelänny pimeää ja korkeanpaikankammo kasvaa sitä mukaa, mitä enemmän ikääkin tulee.
Äitiys on vienyt pelkäämisen aivan uudelle tasolle - sitä tulee automaattisestikin pelättyä lähes kaikkea. Mitä vaan voi tapahtua ja se voi tapahtua just mulle tai vähintäänkin lapsille.


Eri ikäiset lapset aiheuttavat eritavoin harmaita hiuksia ja saa muutaman sydämenlyönnin skippaamaan oman vuoronsa.
Pelkään, että kouluun pyöräilevä A jää auton alle, eikä kukaan auta. Pelkään, että sitä kiusataan koulussa, eikä se osaa puolustaa itseään.
Pelkään, että kouluun koulubussilla menevä R joutuu bussissa tönityksi tai kiusatuksi isompien toimesta. Pelkään ettei kukaan auta sitä, jos näin tapahtuu ja pelkään, että R ei osaa puolustaa itseään tai kavereitaan. Pelkään, että rämäpäinen Lina putoaa jostain korkealta ja satuttaa päänsä. Pelkään, että se laittaa suuhunsa jotain sopimatonta ja tukehtuu.
Pelkään, että Elle kierähtää alas sohvalta tai sängyltä joku kaunis päivä.


Pelkään ennen kaikkea myös sitä, että mitä mun lapsille tapahtuu, jos niiden äidille tai isälle sattuu jotain.


Miten lasten käy, kun äiti ei ole tekemässä lempiruokia?
Miten lasten käy, kun isä ei ole opettamassa tärkeitä elämänoppeja?


Vaikka kuinka äitiys on rikkaus, on se myös vastakohtaisesti täynnä huolia ja murheita, joista ei ollut millään muotoa tietoinen ennen lasten hankkimista.
Vieläkin käyn kurkkaamassa iltaisin, että A nukkuu levollisesti (heh, neiti on jo 11). Käyn peittelemässä R:n, joka tuppaa potkimaan peittonsa heti pois. Korjaan Linan asentoa, kun neiti tuppaa nukkumaan sängyssä väärin päin. Ja olen heltynyt ajatukselle perhepedistä, jossa ensimmäistä kertaa Elle on nyt saanut nukkua syntymästään saakka. Koska haluan pystyä olemaan lähellä.


Nykyään, kun olen päivisin koulussa ja tulen kotiin useimmiten vasta, kun isommat ovat jo lähteneet omien kavereidensa kanssa ulos, mulla on välillä todella avuton olo.
Onkohan niillä tarpeeksi vaatteita päällä, onkohan ne syöneet hyvin, onkohan niillä kaikki kunnossa. Pelkään, ettei ole.


Välillä iltaisin, juuri sinä hetkenä, kun pitäisi alkaa nukkumaan, murehdin lähes kaikkea. Pelkään lähes kaikkea.


Pelkäättekö te mitään?

6 kommenttia

  1. Heippa hei. Tämä ei sinäänsä liity postaukseen, mutta ihmettelen mihin kaikki normaalista arjesta kertovat postaukset ovat jääneet. Nykyiset postaukset tuntuvat kovin etukäteen suunnitelluilta ja aina jostain tietystä aiheesta kirjotetuilta, mutta minä ainakin kaipaisin ihan spontaaneja arki-juttuja :) Tekstit tuntuvat enemmän vaan kolumneilta, kuin blogitekstiltä. Tämä on nyt vain minun toiveeni :) Hyvää syksyn jatkoa.

    VastaaPoista
  2. Ne ovat otsikoina kännykän muistiinpanoissa :D - valitettavasti.

    Tällä hetkellä meillä vietellään niin hektistä ja kiireistä arkea, etten oikein ole kokenut "herään klo 6, käyn koulussam tulen koulusta, meillä syödään ja mennään nukkumaan" postauksia kovinkaan mielenkiintoisiksi. Mutta kuulumisia on tarkoitus kertoa ensi viikolla! Mennyt viikko on todellakin nyt menty ajastetuilla postauksilla, koska minulla ei yksinkertaisesti ole ollut aikaa muuhun kuin kouluun ja kotihommiin. Tulossa siis ovat ne arkisetkin höpinät :)

    VastaaPoista
  3. Murehdin myös liikaa. Samoja asioita. Näiden lisäksi vielä elämän murheet, Mitä, jos menee työt, entä jos tulee sota? Mies välillä jo nauraa, kun menee niin vakavaksi. :D

    VastaaPoista
  4. Mä olen samanlainen murehtija. Tutuilta kuulostaa pelot, vasta niistä kirjoittelinkin.

    VastaaPoista
  5. Pelkääminen ja murehtiminen on varmaan äitien "perussairaus", joka tulee samalla matkalla synnytyssairaalasta kotiin :D

    VastaaPoista
  6. "Onneksi" en ole ainoa! :)

    VastaaPoista