Kipu kuolee huutamalla

Olen aikaisemmin ihan muutamaan otteeseen maininnut, että yritimme Linaa useamman kuukauden ja niihin kuukausiin sisältyi myös keskenmeno. 

Aikaisemmin en ole ehkä kyennyt puhumaan itse keskenmenosta tai siihen liittyvistä tunteista, sillä aihe on vieläkin minulle todella arka. 

Mutta ehkä reilu kaksi vuotta tapahtuneen jälkeen voisin siitä tulleita tunteita raottaa. 

Sisältää rumaa kielenkäyttöä.

 

Oli kesäkuu 2012, viikko ennen juhannusta. Olin menettänyt jo toivoni plussatesteihin, kun niitä oltiin vaihdettu menkkoihin jo puolisen vuotta. 

En enää edes muista, miten ja koska testin tein. Olen unohtanut paljon asioita tuolta ajalta. Itsesuojeluvaistoa? Kieltämistä? 

Mutta ilmeisesti kuitenkin testin tein, sillä positiivista raskaustestiä itkimme juurikin tuona kesäkuisena viikkona ennen juhannusta. 

 

M kertoi innoissaan raskaudesta lähes heti parhaalle kaverilleen. Samana päivänä myöhemmin kaverinsa kanssa jutellessaan kaveri kertoi, ettei hänen tyttöystävänsä aio meitä onnitella, eikä pysty meidän puolesta olemaan onnellinen.

Ensimmäinen kipu. 

 

Juhannuksen vietimmän M:n ystävien luona, joihin en ollut aiemmin tutustunut. Päätin kuitenkin, että voisin olla selvinpäin pienessä porukassa, jotka kuulemma olisivat todella kivoja ihmisiä. 

Yhteensä meitä oli kolme naista, kolme miestä. 

30 minuuttia porukassa ja toinen minulle vieraista naisista sanoi, ettei todellakaan onnittele minua raskaudestani. 

Toinen kipu. 

Juhannusaaton toinen naisista jatkuvasti puhalsi tupakansavua päin minun naamaa tahallaan ja teki oloni todella epämukavaksi sanoillaan. Istuin juhannusaaton yksin sisällä muiden vetäessä kännejä ulkona. 

Kolmas kipu. 

 

En edes muista koska se jäätävä alavatsakipu tarkalleen alkoi, mutta halusin juhannuspäivänä lähteä kirjaimellisesti helvettiin paikasta, jossa minut vastaanotettiin todella ikävästi. Sanoin M:lle, että vaikka kävelen sieltä korvesta kotiin, kunhan pääsen pois. 

Alavatsakipu yltyi ja yltyi. 

Tunsin niiden kahden naisen supinat selkäni takana. Itkin, itkin ja itkin. 

Halusin pois - keinolla millä hyvänsä. 

 

Vihdoin M sai veljensä hakemaan meidät pois. 

Hän vei meidät suoraan Turun päivystykseen. 

Päivystyksessä ei ollut tarvittavia ultralaitteita, mutta lääkäri vakuutti minulle, että kaikki on kunnossa. 

 

Seuraavana päivänä minulle soitettiin TYKSistä ja minut kutsuttiin sinne - heti. 

Vastassa oli osastolääkäri, joka ultrasi, löysi "jotain". Pisti minut verikokeisiin ja muutaman päivän kuluttua uusiin verikokeisiin. 

 

Viikko juhannuksen jälkeen sain puhelun kokemattomalta naislääkäriltä, joka ei ilmeisesti koskaan aikaisemmin ollut tehnyt samanlaista puhelua. 

Muistan vain itkeneeni koko puhelun ajan, lääkärin ollessa todella mukavuusalueensa ulkopuolella - sanattomana reaktiostani. Varmasti ajatellen, että "mitä ihmettä tässä nyt oli, perussettii". 

"Hcg-hormoni ei nouse normaalisti. Raskaus ei ole normaali."

 

En muista kuinka monta kertaa kävin TYKSissä. Joka kerta jouduin tekemisiin tämän samaisen kesälääkärin kanssa, joka ei näyttänyt välittävän hetkeäkään, kun itkin sydämeni pirstaleiksi jokaisella käynnillä. 

Jokainen kerta hän joutui pyytämään toiselta, jos kolmenneltakin lääkäriltä apua, sillä ei asiaani osannut selvittää. Ei tiennyt, mitä olisi pitänyt tehdä - minkään asian kanssa. 

Kerran makasin tutkimuspöydällä jalat levällään, kun lääkäri huuteli ovi auki käytävälle. Vitun kusipää, muistan ajatelleeni.

 

Lopulta jossain vaiheessa vuoto alkoi itsestään. Vaikka olin siihen mennessä saanut jo diagnoosin - kohdunulkoinen raskaus, niin olo oli turta. Sain TYKSissä myös lääkehoidon, joka kätilön sanojen mukaan "tappaa kaiken elollisen sisältä". 

Tappaa kaiken elollisen. 

 

Kesä 2012 meni itkiessä. Sain kotona paniikkikohtauksia, itkukohtauksia ja elämänhaluni katosi kokonaan. Kerroin unettomuudesta ja haluttomuudesta herätä aamuisin viimeisellä TYKSin käynnilläni tälle samaiselle naislääkärille, joka oli minua noin kuukauden verran hoitanut. 

"Se on varmaan ihan normaalia". 

 

Huusin kotona keuhkoni pihalle. Sanoin M:lle monet kerrat, etten halua elää. Itkin menetettyä lasta ja syytin niitä helvetin ihmisiä, jotka eivät kyenneet onnittelemaan meitä raskaudesta - olkaa tyytyväisiä olotilaani, ajattelin.

M piteli minua monta päivää putkeen sylissä kuin pientä lasta ja otti vastaan ihan hirveää tekstiä, jopa lyöntejä. En antanut hänelle mitään tilaisuutta itse surra keskenmenoa, sehän oli vain ja ainoastaan minua koskeva asia. Ei hän voinut kokea menetystä. Minä menetin. Minuun sattui. 

Viiltelin itseäni, kuten minulla oli teininä tapana tehdä ja saada paha olo pois. Edes viiltely ei tuottanut sitä mielihyvää, jota se ennen saattoi tuottaa. Mikään ei enää saanut minua hymyilemään. 

Kaikki kanssakäyminen ihmisten kanssa oli vaikeaa. Jos jouduin näkemään muita ihmisiä, lyyhistyin seuraavana päivänä täysin ja itkin koko päivän. Energiaa olemaan onnellinen ei ollut.

 

Jonain elokuisena päivänä tajusin itse soittaa terveyskeskukseen ja hakea apua - diagnoosina vaikea masennus.

Sain lääkkeet ja aloin pikku hiljaa parantumaan.

 

29.8.2012 tein aamuyöllä positiivisen raskaustestin. 30.4.2013 sain terveen tytön. 

Siihen väliin kuului lääkkeiden lopettaminen, puoli vuotta terapiaa ja itsensä uudelleen löytäminen. 

Elämän uudelleen löytäminen.


Nyt voin täysin rehellisesti sanoa, etten ole koskaan ollut tasapainoisempi ja elämänhaluisempi kuin tänä päivänä olen. Olen varma itsestäni ja siitä, mitä minun kuuluu tässä elämässä tehdä. 

Joskus pitää käydä pohjalla, jotta näkee ylös.

21 kommenttia

  1. Mä tahtoisin halata sua just nyt niin paljon. <3

    VastaaPoista
  2. Huhhuh. Tähän on vaikea keksiä oikeita sanoja. Onneksi asiat ovat nyt paremmin!

    VastaaPoista
  3. Yli 1,5 vuotta kestäneen yrityksen ja yhden keskenmenon läpikäyneenä voin jotenkin samaistua noihin kuvailemiisi tuntemuksiin.. En vaan voi käsittää noiden juhannusvieraiden reaktioita senhetkiseen iloonne, mitä ihmettä on ihmisillä ollut mielessä? Miksi?

    Ja totta tosiaan, välillä pitää käydä pohjamudissa. Teidänkin pikkuisella enkelillä oli oma tarkoituksensa <3

    VastaaPoista
  4. Rohkea ja hieno teksti!
    En voi ymmärtää, miten toiset ihmiset pysty käyttäytymään sinuu kohtaan niin ilkeesti ja välinpitämättömästi, murr!!
    Onneksi sait lääkkeet ja asiat kuntoon <3!

    VastaaPoista
  5. Siis ihan käsittämätöntä käytöstä sinua kohtaan niiltä ihmisiltä, sekä mökillä olevilta että siltä lääkäriltä. :( Ei pysty ymmärtämään. Halaus.♥
    Onneksi asiat ovat nyt hyvin.♥

    VastaaPoista
  6. Rohkea kirjoitus tälläisestä aiheesta! Todella ikävää käytöstä sun miehesi kavereilta, en pysty käsittämään. Eihän toisen raskaus ole keltään muulta pois.

    VastaaPoista
  7. Huh. Uskomatonta kohtelua olet saanut ja paljon kokenut. Tuli ihan kylmät väreet.
    Mulla on takana kans yksi keskenmeno isoveikan ja pikkusiskon välissä ja kyllä se aina mukana kulkee. Kipeää teki pitkään, mutta uskomatonta kyllä, enää tulee semmonen haikea olo asiaa ajatellessa. Ei semmosta musertavaa surua enää. Pahinta, mitä mulle silloin sanottiin oli "Siinä vauvassa oli varmaan jotain vikaa". Ihminen, joka sen mulle sanoi, tarkoitti varmasti pelkkää hyvää, mutta mun korvaan se kuulosti ihan kauheelta. Ikinä en lapsensa menettäneelle niin sanoisi. Tsemppiä! <3

    VastaaPoista
  8. Todella rohkeaa kertoa kokemuksistasi näin, kaunistelematta. *Halaus* <3

    VastaaPoista
  9. Olen samaa mieltä - kaikella on tarkoituksensa.

    En myöskään ymmärrä ihmisten reaktioita ja käytöstä. En itse voisi koskaan sanoa samaa kenellekään toiselle...
    Toisen onni ei ole koskaan keneltäkään pois. Ja vaikka niin kokisi asian olevan - parempi olla hiljaa kuin sanoa jotain ilkeää.

    VastaaPoista
  10. Kiitos Tiina :)

    Lääkkeitä ehdin syömään vain sen 3-4 viikkoa, koska tulin pian uudelleen raskaaksi ja niissä oli kohonnut keskenmenoriski. Joten en ottanut sitä riskiä. Mutta onneksi intensiivinen terapia auttoi :)
    Keskenmeno ei ollut ainoa tekijä täysin loppuunpalamiseen, mutta ehkä "se viimeinen niitti". Oli onni päästä puhumaan jollekin kaikesta, mitä elämässä on tapahtunut.

    <3

    VastaaPoista
  11. Niinpä! En pysty itsekään ymmärtämään.. En vieläkään. :/

    VastaaPoista
  12. Sitä on vaikea yrittää ajatella, että kaikella on tarkoituksensa, mutta niin se taitaa mennä.
    Kaikelle on oma aikansa, paikkansa ja hetkensä. Itse koen olevani tämänkin tapahtuman myötä paljon vahvempi ja itsetietoisempi - kykenen tunnistamaan omat rajani helpommin.

    Tarkoitus on varmasti sinunkin tuttavallasi hyvä, mutta ulosanti ei ihan kohdannut tarkoitusta.. :/

    VastaaPoista
  13. Ei vitsit. Kiitos kun jaoit tän tarinan. Sä selvisit. Ehkä mäkin selviän.
    Kiitos <3 *halaus*

    VastaaPoista
  14. Itsekin Tyksissä saman diagnoosiin saaneena ja pohjamutiin sen jälkeen vajonneena, vuoden kesti kerärä itseäni. Kuulin myöhemmin, että jossain muissa sairaaloissa tarjotaan tukea automaattisesti, kun vastaavaa todetaan. Tyksissä ei ilmeisesti. Mä myös annoin suoraan ymmärtää Tyksissä, että tarviin apua (niinhän säkin teit viimeisellä käynnillä eikö vain, asiaan olisi ollut helppo tarttua sanomasi jälkeen), mulle sanottiin että mitään ei oo tarjota. Kuulemma sairaalapastori on ainoa joka voisi hetken jutella ja hänen kanssaan juttelinkin hetken vaikken erityisen uskonnollinen olekaan. Olisin kuitenkin tarvinnut jotain pitkäkestoisempaa apua kuin juttukaverin tunniksi. Kyse on kuitenkin toivotun lapsen menetyksestä. Antaisivat edes jonkun lapun mukaan, jossa olisi numero johon soittaa jos apua tarvitsee esim psykiatrinen sairaanhoitaja tai vastaava. Kiukuttaa ja itkettää lukea, että joku muukin on päätynyt kohdunulkoisen jälkeen Tyksissä kriisiin ja vaikka siitä onkin noustu (siellä ja täällä), pitäisi sairaalassa tajuta että tarjoamalla tukea vaikealla hetkellä voisi välttää paljon pidempiaikaisia ongelmia, josta asiasta voi seurata.

    VastaaPoista
  15. Pysäyttävä teksti! Ihmiset on kyllä julmia, mutta onneksi kirjoitat olevasi nyt onnellisempi kuin koskaan, se on paras lopputulos :)

    VastaaPoista
  16. Mullakin meni ihan kylmät väreet kun tätä luin. Huh, varmasti ollut rankkaa.. Ja uskomaton tuo mökkijuttu :(

    VastaaPoista
  17. ♡ ikinä ei kukaan tiedä mitå jokainen km kokenut äiti käy läpi. Kaikki on niin henkilökohtaista. Valitettavasti tiedän sen tunteen kun sydän huutaa tuskaa " miksi meidän vauva.. Miksi miksi miksi " valitettavasti liian monta km kokeneena tiedän aika paljon miltä se menetys tuntuu. . ♡ olet rohkea nainen kun avauduit asiasta !!!

    VastaaPoista