Ystävä hyvä,

mulle saa soitella! 

Pelkästään jo äidiksi tuleminen tekee tulevasta äidistä sosiaalisessa piirissä vähän hylkiön - raskaana oleva ei pääse tai halua mennä ihan joka paikkaan ja sitten lakataan pyytelemästä. Sitten, kun on se lapsi tai lapsia, niin lapsettomat eivät enää juurikaan kahville kutsu tai yhteyttä ei muutenkaan oikein enää osata pitää. 
Mä en oo koskaan ollut sitä tyyppiä, että mun olis ollu pakko puhua päivän paskavaippasaldosta tai vauvan hampaidensaannista kenenkään kanssa - mielummin olen vaihdellut ihan aikuistenvälisiä kuulumisia. Musta on ollut aina kiva päästä kahville tai muuten ulos toisen aikuisen ihmisen tai ihmisten kanssa ja ihan vaan lätistä niitä näitä! 
Lapsikatraan kanssa ei lähdetä ulos ihan joka päivä, joten jos joku on tänne kotiin suostunut tulemaan, niin olen ollut enemmänkin kuin iloinen. Olen välillä päivisin todella yksinäinen!

Blogin aloittamisen myötä ja varsinkin sen jälkeen kuin tein siitä "julkista" eli julkaisin ensimmäistä kertaa tämän vuoden maaliskuussa omalla Facebook-sivulla kirjoittavani blogia, ystävät ovat todellakin kadonneet maan alle. Tai sitten nettiin lukemaan niitä kuulumisia tätä kautta. 
Harvoin enää kukaan soittelee tai muuten kyselee niitä kuulumisia ja jos jutellaan, niin joku saattaakin mainita lukeneensa asiasta jo blogista. 
Noh, sehän on ihan luonnollista, että näitä höpinöitä luetaan täältä. Minäkin luen muiden juttuja! Mutta pidän myös arvossa sitä, että niitä kuulumisia kysellään ja vaihdetaan ihan kasvotusten tai vaikkapa kahdenkeskisessä keskustelussa Facebookin kautta. Blogi on kuitenkin vain lähinnä niitä näitä -juttuja täynnä, enkä paljasta omia fiiliksiäni täällä juuri koskaan. 

Varsinkin erouutinen laittoi liikkeelle monet ja sainkin paljon "miten sä pärjäät" ja "miten menee" viestejä. 95% niistä kyselijöistä ei ole sen jälkeen kysynyt kuulumisiani kertaakaan. Siitä on nyt 2,5 kuukautta aikaa.
Myönnän, etten itsekään ole mikään superyhteydenpitäjä, mutta koitan silti tämän arjen keskellä myös muistaa kavereita ja laitella viestejä tai sopivan tilaisuuden tullen soitella. Pahoitan kyllä mieleni, jos laittelen jollekulle viestiä, eikä siihen vastata koskaan. Tai eräs ystäväni, joka kovasti olisi halunnut tavata ja jutella ei sitten koskaan soittanutkaan lomallaan sitä tapaamista järkätäkseen - hänet näin hetki sitten bussissa ja juuri kun olin kyselemässä niitä kuulumisia huomasin, että hän tunki korvanapit korviinsa musiikkia kuunnellakseen. Että niin kovasti ollaan ystäviä? Siinä olisi ollut hyvä 20min aikaa vaihtaa ne kuulumiset. Mutta tuleepahan ihmisten todellinen luonne ainakin esiin...

Facebookista olenkin aika-ajoin poistanut näitä "kavereita" kaverilistalta. En pidä siitä, että esitetään ystävää hyvää ja sitten todellisuudessa ei sitä todellakaan olla. Enkä myöskään pidä siitä, että henkilökohtaista Facebooksivuani pidetään kanavana stalkata tekemisiäni ja sitten puhua niistä p*skaa muiden kanssa. Vaikka kirjoittelenkin hyvinkin julkista blogia, en silti halua olla kenenkään juorukerhon päätähtenä.
Joten pidän mieluiten kavereina niitä, joiden kanssa sitä yhteyttä pidetään ihan oikeasti, eikä vaan teennäisesti. 

Tällä hetkellä omassa yksityselämässä on meneillään todellinen myllerrys - sitä on jatkunut jo hyvät 4-5 kuukautta. Ne ovat kuitenkin pääosin asioita, joita en halua täällä julkisesti puida, joten kukaan ei voi oikein sanoa tietävänsä kuulumiseni, jos niitä lueskellaan vain tätä kautta. 
Onneksi minulla on vielä muutamia ystäviä, jotka ottavat aikaa ja pyytelevät kahville tai soittelevat kuulumiset puolin ja toisin läpi. Aivan ihanaa! 
Eniten kaipaankin sitä, että joku kutsuu minut jonnekin. Ihan sama minne, kunhan saan sen tunteen, etten ole täysin erakoitunut ja mökkihöperöitynyt. Vaikken ihan joka päivä kykene kotoa poistumaan, niin olen tähänkin asti tehnyt lähes kaikkeni, että niihin tapaamisiin ja kaffetteluihin meikäläinen pääsee! Ja kukapa ei siitä tykkäisi, että tuntee olonsa välitetyksi. 
Ymmärrän toki, että jokaisella on myös se oma elämä, eikä kenelläkään tässä sitä aikaa ole niin paljoa, että sitä voisi muille jakaa.. 

Meidän päivät lasten kanssa menee nyt niin kaavamaisesti ja arkirutiinilla, että saatan huomata vasta neljän maissa, että tarttis sitä itsekin syödä se aamupala ja pestä ne hampaat.. Joten toivottavasti te ystävät hyvät ymmärrätte, että siinä saattaa myös unohtua se soitteleminen ja viestien lähettäminen. 
Toivonkin, että sinä, joka tämän tällä hetkellä aika yksinäisen naishenkilön (ei, en ole pelkästään äiti) tunnet - paa soitellen! 
...kuulostipa treffi-ilmoitukselta. 

Onko kukaan muu huomannut, että äitiys ja bloggaaminen "söisi" kaverisuhteita?

8 kommenttia

  1. Oon myöskin törmännyt tohon että luetaan blogista kuulumiset ja kuvitellaan että siinä on kaikki mitä mulle/meille kuuluu. Ja jos kerron jotain niin "luin jo blogista"... Se on ÄRSYTTÄVÄÄ!

    VastaaPoista
  2. Äitiyden myötä ystävät ovat vähentyneet, mutta ne todelliset ystävät on pysyneet. ♥
    Halaus sinne. ♥

    VastaaPoista
  3. Jostain syystä en usko, että se on äitiys ja bloggaaminen, mikä "syö" niitä kaverisuhteita. Uskoisin, että tämänkin blogitekstin takana on joku/joitain tiettyjä ihmisiä, joita ajattelit tätä kirjoittaessasi? Eikö olisi parempi kanava nyt itse vaikka soittaa yhdelle niistä ja kertoa miltä sinusta tuntuu?

    VastaaPoista
  4. Mä ymmärrän, että blogia luetaan, mutta eihän ne nyt kenenkään koko elämän kuulumiset ole.

    Musta vähän sama tapahtuu, kun on Facebookissa - ihmiset ei enää soittele toisilleen, kun kuulumiset luetaan toisten tilapäivityksistä.

    VastaaPoista
  5. Ne oikeat ystävät pysyy ja vaikka tulisi pidempi tauko yhteydenpitämiseen, niin aina pystyy jatkamaan siitä, mihin ollaan jääty! :)

    VastaaPoista
  6. Mulla on valitettavasti 11 vuoden kokemus tämän asian saralta ja tuossa ylläkin on parisen kommenttia, joissa todetaan äitiyden syövän ystävyyssuhteita.. Ei tietty kaikilla näin ole!
    Kuitenkin on aika yleistä, että perheettömät ajattelevat usein, ettei perheellinen pääse minnekään, joten perheellisiä ei kutsuta esim. illanviettoihin niin usein. Syyllistyn itsekin tähän ajattelutapaan joskus. Siksi yritän pyydellä esim. illanviettoihin tai muihin tekemisiin niitäkin, joiden arvelen ehkä sanovan, etteivät he pääse. Koska joskus varmasti hekin pääsevät..

    Ja kyllä, tämänkin blogitekstin takana on enemmänkin kuin kourallinen ihmisiä - 11 vuoden ajalta ihmisiä.
    Itse yritän pitää yhteyttä aina tiettyyn pisteeseen saakka. Sitten, kun puheluihin ja viesteihin ei enää vastata, niin en jatka yrittämistä. Ystävyys on kuitenkin molemminpuolista muistamista, ei sitä, että vain toinen pitää yhteyttä.

    Kuitenkin on helppo tätä kautta lueskella, mitä tänne meille kuuluu, joten se ihka oikea kuulumisten vaihtaminen saattaa jäädä tekemättä. En usko, että olen ainoa ihminen tämän maan päällä, joka niin ajattelee.

    Enkä todellakaan tarkoita, että omat ystäväni ovat kaikki ihan suolesta ja kukaan ei minua muista millään muotoa :D
    Tämäkin teksti -kuten useimmat tekstini- oli kirjoitettu pilke silmäkulmassa, eikä suinkaan herne nenässä. Halusin kuitenkin kirjoittaa aiheesta, joka on varmasti monelle äidille ja bloggaajalle tuttu.

    VastaaPoista