Synnytyskertomus - A

Ajattelin lähestyvän synnytyksen vuoksi muistella edellisiä synnytyksiä. 

Luonnollisesti A:n synnytyksestä en niin paljoa muista, sillä neiti täyttää syksyllä jo 11 vuotta, eikä silloin 11 vuotta sitten saanut yhtä kattavaa kertomusta synnytyksestä jälkikäteen. Oikeastaan siitä ei juurikaan saanut mitään dokumenttia käteen. Yhden A4:sen, jossa luki pääasiat. 

A on syntynyt siis vuonna 2003, syksyllä. Muistan kuinka jännitin sinä aamuna, kun oli määrä lähteä TYKSiin synnytyksen käynnistykseen. Aamulla oli viileä - kesä oli ollut lämmin ja lämpöä riitti pitkälle syksyyn saakka. Ko. aamu oli ensimmäinen viileämpi aamu koko syksynä. 
Synnytystä käynnistettiin TYKSin prenataaliosastolla cytotecien voimalla. Muistaakseni synnytys lähti suhteellisen hyvin käyntiin ja siirryin synnytyssaliin jo saman päivän aikana ennen kello kolmea. 
Synnärillä olin pitkään suihkussa, joka auttoi todella paljon supistuskipuihin ja olikin suorastaan shokki tulla suihkusta pois! Muistan kuinka tuskallisesti kävelin sen lyhyen matkan suihkusta takaisin sänkyyn. 
Kellonaikoja en tarkkaan muista, sillä niitä ei ole laitettu ylös, enkä todellakaan näissä raskausdementiahormoneissani ja ikädementiani kanssa muista aikoja tarkkaan... Mutta minulta on myös jossain vaiheessa puhkaistu sikiökalvot. Joskin ei käynnistysmenetelmänä. 
Paperissa lukee kivunlievityksistä seuraavaa: Kivunlievitykseen ilokaasu, aqua-rakkulat x2, epid. puud. + lisäannokset, PCP. 
Kokeilin siis lähes kaikkea mahdollista ennen synnytystä. Ilokaasua en ole A:n synnytyksen jälkeen kokeillut - se sai mut niin paljon oksentamaan, että pelkästään ajatus ilokaasusta nostattaa palan kurkkuun. Aqua-rakkulat luonnollisesti sattuivat enemmän kuin supistukset, joten en niitäkään enää toista kertaa ole itselleni huolinut. 

Muistan A:n synnytyksen todella sekavana synnytyksenä. Minulla oli ensin aivan ihana kätilö, joka ehdotti lähes kaikkea mahdollista ja teki todella paljon työtä sen eteen, että minulla olisi ollut mahdollisimman hyvä synnytys. Vuoron vaihtuessa taasen sain kätilön, jota ei voinut mielestäni vähempää kiinnostaa ja hän kuluttikin aikaa enemmän kahvihuoneessa kuin kuuntelemassa minua. 

Aloin synnytyksen loppuvaiheessa saamaan kovia kipukohtauksia alapäässä. En osannut selittää kipua ja sitä, mistä se johtuu. Sitä tuli ensin vain silloin tällöin, eikä kätilö sitä oikein todeksi uskonut, sillä kipu ehti hellittää joka kerta ennen kuin hän ehti kellonsoiton jälkeen paikalle. 
Kipu kuitenkin yltyi ja yltyi ja vihdoin hän tuli "oikeaan aikaan" huoneeseen - kun huudin täyttä kurkkua tuskaani. Muistan lausahduksen "ai sua sattuu noin paljon". En sitä ollutkaan yrittänyt kertoa kuin monen tunnin ajan. 
Paikalle kutsuttiin lääkäri, joka yritti saada kohdunkaulanpuudutetta. Se saatiin vain toiselle puolelle. Kipu ei kuitenkaan hellittänyt. 

Tämän jälkeen muistan laitteiden piippaukset ja sen kuinka synnytyssali täyttyi ihmisistä, joiden puheesta en enää itse saanut mitään selvää. Yksi heilutteli katetria nenäni edessä, toinen oli valmiina sheivaamaan alapäätäni ja kuulin monta kertaa sanan hätäsektio.
Sitten minua vietiin sängyssä kovaa vauhtia pitkin käytävää - makasin sängyssä ja kattovalot vilisivät silmissäni. En oikeastaan tajunnut, mitä tapahtui. 
minut nostettiin sairaalasängystä leikkauspöydälle ja minua valmisteltiin sektioon. Itkin niin paljon, että ahdistuin happimaskin alla, enkä meinannut saada henkeä. Muistan ihanan anestesiahoitajan, joka piti minua kädestä koko leikkauksen ajan ja kertoi, mitä tapahtuu. 
Sitten se kuului - vauvan itku. 
Hoitaja tuli pienen vauvan kanssa viereeni, painoi verisen jalanjäljen poskeeni ja vei vauvan pois. 

Jäin yksin hoitajien ja lääkärien kanssa leikkaussaliin, kun A vietiin pois. Sain A:n vierelleni ensimmäistä kertaa vasta heräämössä, muutama tunti leikkauksen jälkeen. 
Siinä se sitten oli - esikoiseni. Pieni. Omituinen. Niin kaunis. 

8.10.2003 klo 03:27
54cm 4470g 

Ensimmäinen synnytys oli todella traumaattinen. Kukaan ei siitä oikeastaan puhunut jälkeen päin. Ei kerrottu, miksi oltiin leikattu ja mielessä pyöri vain sana hätäsektio. 
Myöhemmin olen saanut lukea potilaskertomukseni omista tiedoistani ja saanut selville, että syynä on ollut Stan-hälytys vauvan takykardian vuoksi ja sektiossa on todettu vauvan pään epätäydellinen kiertyminen eli synnytyseste. Mistä kipu johtui. Kipu, jonka olemassaoloon kätilö ei uskonut.

Olen A:n synnytyksestä nähnyt painajaisia 9 vuoden ajan, kunnes pääsin Linaa odottessa SYPE-polille ja sain lukea paperit, missä selitettiin sektion syy. Painajaiset olisivat voineet siis loppua huomattavasti aikaisemmin, jos minulle oltaisiin joskus viitsitty asiasta puhua. Nuorena en ehkä itse osannut sitä vaatia.
Onneksi siis olen myöhemmin edes päässyt pelkopolille. 

8 kommenttia

  1. Onneksi loppu hyvin! Olisipa aika hurjaa jos itsellä esikoisen syntymä olisi ollut tuollainen.. kamalat pelot varmasti jäänyt :/
    Meillä esikoiset ovat suht saman ikäiset. Meillä on syntynyt 20.8.03. Laskettu aika tosin oli vasta 8.9

    VastaaPoista
  2. Meillä la oli 24.9, joten meillä oltiin sitten taas yliajalla :)

    Kiva, että löytyy samanikäisiä lapsia joltain toiseltakin!

    VastaaPoista
  3. Kuulostaapa hurjalta..ei mikään ihme jos synnyttämisestä on tullut pelottava asia. :( Onneksi sait kuitenkin (lopulta) selityksen sille miksi sektioon päädyttiin ja mistä kivut johtuivat. Toivotaan että tällä kertaa synnytys sujuu mukavammissa merkeissä. :)

    VastaaPoista
  4. On kyllä kiva että löytyy samanikäisiä. Itse olin 19v kun esikoinen syntyi joten omassa kaveripiirissä minulla on vanhin lapsia. Muilla vasta max.6v lapsia. Tosin lasten kautta olen tutustunut perheisiin joissa samanikäisiä sekä ystävystynytkin osan kanssa.
    kyllä näiden esiteinien kanssa saa välillä olla helisemässä mutta toisaalta heistä on jo todella suuri apu arjessa! Kun vain ensin sattuvat sille päälle että ilman vinkumista tahtovat auttaa. Meillä ainakin pojan kanssa välillä aikamoista "painia" :)

    VastaaPoista
  5. En kyllä ihmettele, jos synnyttäminen pelottaa... Olen vahvasti sitä mieltä, että omat positiiviset kokemukset synnytyksistäni on tehneet vaikutuksensa sille, miksi ajatus uudesta ja taas uudesta raskaudesta on ollut luonteva, eikä synnytyskään ole missään vaiheessa kammoksuttanut. Toivottavasti yhtä mukavat muistot jäisi kolmannestakin synnytyksestä, jotta voisi taas avoimin mielin suunnata kohti tulevaa, lapsiluku kun ei vielä sittenkään taida olla täynnä...

    Tsemppiä tulevaan, toivottavasti saisit tällä kertaa mukavan ja hyvän kokemuksen!

    VastaaPoista
  6. Itsekin olin vasta 18-vuotias.
    Nykyään vasta kavereillakin on lapsia, tosin kaikki alle 2v.

    Se on tuo esiteini-ikä kyllä kinkkinen :D Välillä pitää tsekata, onko niitä harmaita hiuksia tullut.....

    VastaaPoista
  7. Sitä toivotaan!
    Aina on mahdollisuus hyvään kokemukseen!

    VastaaPoista
  8. Ensimmäinen kerta, (kuten kyllä kaikki synnytyskerrat) on todella tärkeä, sillä siinähän muodostuu se kuva synnyttämisestä.

    Kiitos tsempeistä! Pidetään peukkuja, että vika kerta olisi se "helpoin" :)

    VastaaPoista