Se sosiaalisten tilanteiden heikoin lenkki

Olen useaan otteeseen ohimennen maininnut, että mulla on paha sosiaalisten tilanteiden pelko. Se on ihan diagnosoitu "sairaus" ja enemmän tietoa siitä voi lukea vaikkapa E-Mielenterveys -sivulta, jossa se on mun mielestä aika hyvin kerrottu ja jäsennelty niin kuin itse sen omalla kohdallani ymmärrän. 

Minulle vaikeimpia asioita ovat mm. puhelimella soittaminen - en soita edes taksia, ellei se ole välttämätöntä. Mielummin hoidan asiat sähköpostitse, kun soittelen minnekään. Ennen soittamista käyn puhelun mielessäni läpi miljoonaan kertaan ja tuuttausäänen kuullessani sydän lyö pari(sataa) ekstralyöntiä... 
Samoiten uudet tilanteet pelottavat, joten lähtö johonkin uuteen paikkaan on minulle vaikeaa. Joudun käymään matkan mielessäni läpi, miten hoidan sen ja mitä perillä tulee tapahtumaan. 
Jos minulla on huonoja kokemuksia jostain paikasta, niin välttelen sinne menemistä ja niihin paikkoihin lähteminen on siitä vaikeimmasta päästä, jota välttelen viimeiseen saakka. 
En myöskään mielelläni ole huomion keskipisteenä, joten kaikki tilanteet, joissa kuvittelen saavani katseita - en mene. 
Minulle tuotti ahdistusta järkätä Linan synttärit ja ristiäiset tulevat kesällä aiheuttamaan suurta ahdistusta ja unettomia öitä.. Silti ne pitää järkätä. 

Kuten sivustolta voi lukea, niin kaikki ihmiset varmaan kärsivät jossain vaiheessa elämäänsä jonkinasteisesta sosiaalisten tilanteiden pelosta, kuten siitä, että kädet hikoavan, kun koulussa pitäisi esittää esitelmä tai mahassa vääntää, kun pitäisi puhua tuntemattomille ihmisille. Niin se munkin kohdalla on ollut ihan pienestä saakka.
Silti oon ollut todella sosiaalinen lapsi, mielelläni heittäytynyt niihin tilanteisiin, joissa pitää esittää esitelmiä, näytelmiä ja jopa tanssiesityksiä. Joten moni ala-astekaveri tuskin uskoisi minun olevan tällä hetkellä moisesta ahdistunut.
Esitelmiä ja näytelmiä aloin karttamaan enemmän vasta lukioaikoina. Itse suuntauduin taideviestintälukiossa valokuvaamiseen, radioon ja videokuvaamiseen ja jätin esiintyvän taiteen niille muille ihan mielelläni.

Ensimmäinen raskaus ehkä laukaisi minussa jotain, jonka vuoksi aloin vielä enemmän välttelemään ihmisten ilmoilla olemista ja muiden ihmisten katseita. Olinhan 17-18 -vuotias ja maha pystyssä. Supinoita ja pitkiä katseita sai ihan joka paikassa, minne meni.
Joten usein jäin mielummin kotiin.

A:n ja R:n jälkeen olen ollut enemmän kotihiiri, vaikkakin mielelläni tapasin omia ystäviäni, järjestin juhlia ja erilaisia tapaamisia. Heidän isästään eroamisen jälkeen kaikki alkoi kuitenki pikku hiljaa muuttua.
Olin erohetkellä 21-vuotias, pian täytin 22. Tapasin uuden miehen aika pian eromme jälkeen. Miehen, jonka takia itsetuntoni rapisi kolmessa vuodessa aivan mitättömäksi ja sosiaalisten tilanteiden pelko otti minusta usein vallan.

Aloin perumaan tapaamisia. Joskin vain satunnaisesti, enkä oikeastaan edes ajatellut miksi. Myöhemmin ymmärsin, että pelkäsin miehen reaktiota siitä, että olin tavannut jonkun ystävistäni häneltä "lupaa" kysymättä ja näin pelkäsin siitä seuraavaa riitaa.
Kunnes pääsin vihdoin ja viimein eroon ko. miehestä aloin vasta elämään oikeasti. Aloin tekemään asioita, joita olin aina halunnut tehdä ja olin itseeni tyytyväinen.
Joskin koulun aloittaminen vuonna 2010 oli nostattanut taas sosiaalisten tilanteiden pelkoa esiin.

Jos koulussa oli jonkin hankala ja stressiä aiheuttavaa meneillään, sosiaalisten tilanteiden pelko nosti päätään. Saattoi olla, että istuin kotona kouluaamuna sängyn reunalla täysin valmiina lähtemään, mutten vain kyennyt nousemaan. Saatoin jäädä kotiin itkemään ja keksin erilaisia tekosyitä sille, miksen ollut kouluun lähtenyt.
Pikku hiljaa asioita, joita peruin, tuli enemmän. Erilaisia käyntejä, erilaisia menoja. Ystävien kanssa ja tuntemattomien kanssa. Saatoin ihan oikeasti fyysisesti sairastua pelkästä ajatuksesta, että "huomenna on pakko mennä tonne". Vasta näin myöhemmin sen tajuaa, että mikä johtui pelosta ja mikä ei.

Linan odotusaika laukaisi sosiaalisten tilanteiden pelon oikein kunnolla. Oli päiviä, kun en yksinkertaisesti pystynyt lähtemään minnekään. En hakemaan maitoa kaupasta, en edes postia.
Joten jatkuva ramppaaminen TYKSissä ja sieltä saatu useimmiten huono vastaanotto jätti minuun pahat arvet. Olin jo aikaisemmin sairaalakammoinen ja viime vuoden jälkeen en halua edes vilkaistakaan sairaaloita päin. 
Raskauden jälkeen tilanne helpotti, mutta tietyt tilanteet ahdistivat edelleen. Kaikki ei korjaantunut ennalleen. 

Tässä raskaudessa olen ahdistuneempi kuin koskaan aikaisemmin. Sitä "mä en pysty" tunnetta on todella vaikea selittää kenellekään ja varmasti moni lähipiirissä ajattelee vain, että "nostaisi perseensä ja tekisi jotain", kun taas itse en tilanteelleni voi yhtikäs mitään. 

Tässä raskaudessa olen jättänyt lähtemättä TYKSiin useamman kerran, koska en yksinkertaisesti kykene, vaikka tiedän, että supistusten tekemät "vauriot" olisi minun kohdallani hyvä käydä tarkistamassa. 
En ole tänäänkään lähtenyt, vaikka kärsin pahasta ylävatsakivusta ja armottomasta väsymyksestä. Sen sijaan sorruin juomaan energiajuoman ja syömään ison kasan pinaattilettuja, jotta saisin enemmän rautaa jo valmiiksi popsimieni rautatablettien lisäksi. "Jotta jaksan vielä tämän illan". 
Olin jo päättänyt, että lähden TYKSiin. Soitinkin sinne jo kertaalleen, mutta kukaan ei vastannut, joten eihän mun tartte toiste soittaa? Neuvolaankin soitin, mutta sieltä vastasi joku muu kuin oma terveydenhoitajani, joten menin täysin lukkoon, enkä osannut ilmeisesti selittää omaa tilannettani täysin oikein, kun vastauksena sain epämääräistä muminaa ja "neuvola ei ole viikonloppuna auki" juttuja.  
Mies lähti Linan kanssa pois kotoa, jotta saisin levättyä ja odoteltua rauhassa sitä, että TYKSin synnärillä alkaa päivystys ja voisin lähteä siellä käymään.... Koko sen ajan olen koittanut, enkä edes koittanut, vaan keksinyt tuhat eri syytä miksi jäisin mielummin kotiin kuin lähtisin synnärille arvosteltavaksi ja kuuntelemaan "ei sua mikään vaivaa" höpinöitä. 

Olen käynyt aikoinaan ongelmani kanssa psykologilla ja hän usein kysyi, etteikö kaiken etukäteen suunnitteleminen ja tilanteiden etukäteen pelkääminen kuluta aivan järjettömästi energiaa. Kyllä. Kyllä se kuluttaa. Mutta milläs tämän lopetat?

Jos nyt käytäisiin kysymässä useammalta ystävältäni, että olenko sisäänpäinkääntynyt ja epäsosiaalinen, niin useampi varmaan nauraisi kysyjälle. 
Vuosien saatossa olen oppinut salaamaan pelkoni välillä hieman liiankin hyvin, jonka vuoksi kotona saatan romahtaa ihan totaalisesti joko ennen tai jälkeen tapaamisten. Tämä kuluttaa niin paljon energiaa, että välillä mietin tosiaan itsekin, että miksi kulutan sitä arvokasta energiaa tähän ahdistumiseen ja stressaamiseen. 
Valitettavasti nämä asiat kun eivät vain ole ihan aina itsestä kiinni ja pelkoa ei saa pesemällä pois... 

Onko muita sosiaalisten tilanteiden heikkoja lenkkejä?

5 kommenttia

  1. Kyllä! Tunnistan tosi monesta jutusta itseni, ihan samoista ongelmista täällä kärsitään. Mulla tosin ei ole esiintymispelkoa ollenkaan, vaan nautin esiintymisestä. Mutta koen ne tilanteet tosi erilaisiksi, koska silloin mä vaan meen ja teen jotain, minkä osaan. Puhelimessa puhuminen (se on ehkä pahin), uusien ihmisten tapaaminen, uudet tilanteet, kaikki sellainen on aika kamalaa.

    VastaaPoista
  2. Mä en kanskaan soita mielelläni yhtään minnekkään! Se aiheuttaa ihan hirveän ahdistuksen. Omissa häissäni olin kokoajan ahdisutnut siitä kaikesta huomiosta mitä saimme, ja käyttäydyin ehkä hieman tökerösti..Mutta ahdisti, kun yritti syödä nii ihmiset pyöri ympärillä ja kuvas! Toinen oli ku mulle järkättiin babyshowerit yllärinä, niin olin vaa kauhuissani kun astuin sisään.. iloinen kuitenkin, mutta sit oli kysytty et oonko vihanen jostain :D

    VastaaPoista
  3. Hienoa, etten ole ainoa :D
    Puhelimessa puhuminen taitaa aika monelle aiheuttaa stressiä?! Se on kyllä omastakin mielestä se pahin asia, jota joutuu elämässä pakon edestäkin tekemään.

    VastaaPoista
  4. Soittaminen on kyllä se pahin juttu!
    Mustakin jotkut saa tosi tylyn ja kiittämättömän kuvan, kun en osaa ottaa sitä keskipisteenä olemista oikein :/

    VastaaPoista
  5. Minä pystyn juttelee ihan kenen kanssa tahansa kasvotusten, en ole ujo tai voin laittaa viestiä minne vaan, mutta soitan vähänkin ventovieraalle vain jos on pakko ja usein tietenkin on tässä elämässä - ennen sitä seuraa aina jännittyneisyyttä ja ahdistusta ym.

    Minulle puhelimessa puhuminen on sen vuoksi tullut traumaattiseksi, koska minulla on niin nuori-hento ääni puhelimessa. Usein jo nuorena, mutta edelleen puhelinmyyjät ym. mahdolliset kysyvät vastattuani ensin, että oletko täysi-ikäinen, onko äitisi kotona tai, että olenhan se minä.. HUOOH ;)

    VastaaPoista