Kymmenen vuoden kokemuksella

Kokemusta äitinä olemisesta on takana nyt 10 vuotta ja 6 päivää. Aika on mennyt kuin siivillä, kliseisesti. Enää on kahdeksan, kahdeksan!, vuotta siihen, että esikoiseni täyttää 18 ja on täysi-ikäinen. Uskomatonta.

Kymmeneen vuoteen kuitenkin mahtuu kaikenlaista. 
Perjantaina meillä oli A:n luokkakaveri yökylässä ja hänen kertomat asiat jäivät mietityttämään minua, äitinä. Kaikilla on tietty erilaiset tavat kasvattaa lapsiaan, myös minulla. Enkä ole koskaan ollut kova kritisoimaan toisten tapoja. Jokainen vanhempi on kuitenkin (yleensä) paras vanhempi omille lapsilleen ja ne omat tavat sopivat jokaiselle perheelle. Joku sopii toisille, kun taas toisille ei ollenkaan. 
Mutta kuitenkin jäin miettimään, olenko jotenkin liian ankara äitinä. Sen tiesin, että olen joskus liian ylihuolehtivainen ja hössötän lastenkin mielestä liikaa, välillä. Haluan kuitenkin taata lapsilleni mahdollisimman turvallisen lapsuuden. 

A on erityinen minulle. Tietenkin, hän on esikoiseni. A oli myös aivan täydellinen vauva. Jo sairaalassa aloitetut 8-10h yöunet, aina iloinen olemus ja nauravainen vauva oli kaikkea muuta, millä nuorta äitiä oltiin peloteltu vauva-arjen olevan. 
Mutta jo noin kahden vuoden iässä A:sta alkoi kuoriutua erilainen lapsi. Hän oli erittäin tietoinen ulkonäöstään ja huono itsetunto paistoi jo hyvin nuorena läpi. A:lla on aivan ihanat luonnonkiharat hiukset, jotka taaperoiässä olivat kunnon kiharapilvi - erilaiset kuin muilla päiväkodissa.
Oli todella hankalaa käydä kaksivuotiaan kanssa keskusteluja, miksei hänellä ole samanlaisia hiuksia kuin muilla ja miksi hän näyttää miltä näyttää. 
Myös vilkas mielikuvitus ja erilaiset mielikuvitusystävät värittivät arkeamme paljon. Jopa niinkin pitkälle, että Nuuskamuikkuselle piti avata ulko-ovi, kädestä ei voinut pitää kiinni, sillä siitä piti kiinni jo joku muu yms. 
Helppo vauva muuttui hieman haastavaksi taaperoksi ja vanhemmiten hyvin haastavaksi lapseksi. 

Nyt kerron jotain, mitä kukkahattutädit ja anot voivat kauhistella ja haukkua siellä ruudun toisella puolella. Olen nimittäin lukenut muiden bloggareiden kommenttikeskusteluista paljon asenteita kyseistä laitosta kohtaan. Joka todennäköisesti johtuu ennakkoasenteista, eikä suinkaan faktatiedosta. 
Minä, hyvä äiti - en alkoholisoitunut, en yksinhuoltajanarkkari, en lapsiani pahoinpitelevä äiti, käyn lapseni kanssa perheneuvolassa.
Miksi? 
A on jopa psykologien taholta luokiteltu vaikeaksi lapseksi, jolla on todella vaikea luonne ja pahoja itsetunto-ongelmia. 
Ennen kävimme vain satunnaisesti, mutta 1,5 vuotta sitten tapahtui jotain, mitä jokainen äiti pelkää kokevansa ja jonka vuoksi A käy tällä hetkellä 2 viikon välein puhumassa psykologille. 
Samalla käyn yksin puhumassa A:n asioista ja meidän koko perheen jaksamisesta asian tiimoilta noin pari kertaa puolessa vuodessa perheneuvolassa. 
Itse olen kokenut perheneuvolassa käymisen pelkästään hyvänä asiana. Saan tukea ja hyviä neuvoja, miten A:n kaltaisen lapsen kanssa toimia. Ja ennen kaikkea olen kokenut siellä käynnit ennaltaehkäisevänä toimenpiteenä teini-ikää silmällä pitäen, joka varsinkin minulla oli todella paha. Perheneuvolassa käynti on myös A:lle erittäin mieluisa tapahtuma ja hän lähtee sinne mielellään. Jos näin ei olisi, en usko, että siellä kävisimme. 

Näin 10 vuoden kokemuksella, haastavan ja "helpon" lapsen kanssa elämisellä, voin sanoa olevani hyvä äiti. En olisi hyvä äiti, jollen pitäisi tiukkaa kuria, jollen haluaisi tietää, mitä lapseni tekevät ja jollei minua kiinnostaisi kenen kanssa he liikkuvat. 
Meillä on säännöt ja rajat, joiden mukaan kuljetaan. Rangaistuskeinoja meillä ei ole monia, sillä A:n luonteeseen ne eivät oikein tehoa ja esim. kännykkä pois viikoksi ei oikein aja asiaansa. Ja säännöt ovat samat kaikilla. En voi luokitella lapsia ja sopia jokaiselle omia sääntöjä. Mutta voin kohdata lapset yksilöllisesti ja käydä heidän yksilöönsä sopivalla tavalla asiat läpi.

Näitä asioita olen pohtinut, sillä A:n ystävä totesi esim. ettei hänen tarvitse siivota koskaan omaa huonettaan tai osallistua muuhunkaan siivoamiseen ja hän ihmetteli kovin, miksi laitoin tytöt siivoamaan oman huoneensa. 
Meillä mm. oman huoneen siivous ja muihinkin kotitöihin osallistuminen on täysin normaalia ja odotan sitä molemmilta isommilta lapsilta ja myös Linalta, kun hän alkaa olemaan tarpeeksi vanha ymmärtääkseen, että omat sotkut siivotaan itse. 

Haluan opettaa lapsille vastuuta ja kunnioitusta. Kunnioitusta muita kohtaan, mutta myös itseään kohtaan. Rohkeutta kohdata vaikeita asioita ja korjata vääryyksiä. Tilannetajua ja viisautta perääntymään ja myöntämään, jos on väärässä - myös puolustamman omaa kantaansa, jos kokee olevansa oikeassa. Haluan, että lapseni oppivat rakastamaan ja näyttämään tunteensa, myös ne pahat. 
Minulle on hyvin tärkeää, että meillä jokainen lapsi tuntee olonsa turvalliseksi ja rakastetuksi.  Meillä halitaan ja sanotaan "minä rakastan sinua" joka päivä. Meillä on hauskaa ja meillä osataan ottaa rennosti. Mutta meillä myös noudatetaan tiettyjä sääntöjä ja tehdään sovitut asiat, enkä pelkää olla tiukka. 

Rakastan äitinä olemista, enkä vaihtaisi päivääkään pois. 
A on opettanut minulle paljon ja niiden asioiden kautta olen oppinut olemaan jokaiselle lapselleni se oikeanlainen äiti.

Toivottavasti tekstistä löytyy joku ajatus, se karkailee hieman, kun välillä käsivarressa roikkuu pieni rakkauspakkaus ;) 

Minkälainen äiti sinä olet tai haluaisit olla?

11 kommenttia

  1. Hyvä kirjoitus. Myös meillä on itsestäänselvää että lapset raivaavat omat jälkensä, vievät omat pyykkinsä koppaan, auttavat kotitöissä jne. Olen äiti, en piika. Koska meillä on perheyritys, tytöillä on myös mahdollista ansaita vähän omaa rahaa käymällä silloin tällöin töissä. Pidän tärkeänä että tytöt oppivat myös sen ettei raha kasva puussa. Myöskin minun lapsistani esikoinen (tammikuussa 10 v täyttävä) oli vauvana todella helppo 9 tunnin yöunineen mutta jo uhmaiässä kävi selväksi ettei hänen luonteensa ole mikään helppo todellakaan. Nyt on meneillään esimurrosikä joka ajoittain raastaa hieman hermoja.

    VastaaPoista
  2. Minä koen noita samantyylisiä haasteita äitipuolen roolissa. Miehen tytär asuu meillä joka toinen viikko, ja äidillään sitten joka toinen. On kovin vaikeaa olla kasvattaja (joka siis koen olevani tytön ollessa meillä), kun toisessa kodissa säännöt ovat ihan toiset. Muuttaessamme kaikki saman katon alle, jouduin opettamaan 7 -vuotiasta tyttöä paahtamaan leipää. Eipä ollut tuotakaan taitoa tarvinnut aikaisemmin itse oppia. Tyttö, jolle kaikki on tehty valmiiksi on kovin vaikeaa alkaa opettaa ilman, että saa "paskan äitipuolen" maineen...

    VastaaPoista
  3. Kiitos :)

    Kiva kuulla, että on joku toinen, joka ajattelee samalla tavalla!
    Täälläkin on vajaa vuosi taisteltu esimurrosiän kanssa, eikä kovin ruusuiselta aina näytä :D Onneksi vielä toistaiseksi voi hymyillä neidin omapäisyydelle, mutta eiköhän se hymy hyydy äidilläkin parin vuoden päästä. Apua.

    VastaaPoista
  4. Tuo on kyllä todella ikävä ja hankala tilanne. Äitipuolena on varmastikin vaikeaa olla ja koittaa kasvattaa, ettei sitten joku koe sitä varpaille astumisena tms.
    Tsemppiä!

    VastaaPoista
  5. Oiiii, ihana postaus ja terkkuja a:lle!:) Koen olevani hyvä äiti vaikkakin äitiyttä takana vasta vähän reilut 6kk.:D

    VastaaPoista
  6. Kiitos <3
    Ei se ajasta ole kiinni kuinka hyvä äiti voi olla! Olet ollut paras äiti Cesarille 6kk ja tulet olemaan vielä mooooonta kymmentä vuotta ;)
    Mutta voin luvata, että välillä tulee epäonnistumisen tunteita, jotka korvautuvat pian onnistumisen tunteina. Äitinä on ihanaa!

    VastaaPoista
  7. Hihihh, kiiiitosss<3

    Sen kyllä uskon, mutta eihän kukaab täydellinen ole;).

    VastaaPoista
  8. Asiateksti, kiitos! Meillä myös haastava esikoinen ja kyllä, paljon tiukemmat rajat kuin samanikäisillä kavereilla. Mutta kyllä sitä vaan tässä melkein kymmenessä vuodessa on huomannut, että vaikka välillä tuntuu kurjalta olla natsimutsi joka ei anna huidella pitkin kyliä mielen mukaan, niin kaikki se kannattaa, kun lapsesta kasvaa pikkuhiljaa muita kunnioittava, rajansa tunteva ja omallatunnolla varustettu nuori. :)

    VastaaPoista
  9. Kiitos! :)
    Olen ajatellut myös asian niin, että vaikka kuinka lapset nyt kiukuttelisivat ja olisivat sitä mieltä, että olen liian tiukka, tulevat he sitä 10-15 vuoden kuluttua arvostamaan!
    Ja valitettavasti vanhempi on vanhempi, ei paras kaveri. :)

    VastaaPoista
  10. Todella hyvä teksti, itsellänikin on samanlainen ajatusmaailma tästä kuin sinulla :) Saavat tytöt olla onnellisia sinunlaisestasi äidistä!

    VastaaPoista