"Silloin, kun MINÄ...."

Oon tässä pari viikkoa tai oikeastaan pari kuukautta jo ihmetellyt, miten meininki omasta lapsuusajasta on muuttunut. 
Vaikkei siitä nyt niin kauaa ole, kun itsekin olen ollut 10-vuotias, niin koen kuitenkin, että maailma on hyvin erilainen tänään kuin mitä se oli 18 vuotta sitten. Tietty ajat muuttuu ja asiat kehittyy omalla tavallaan, mutta muutos on mielestäni kuitenkin huikea. 

Minä 10-vuotiaana nelosluokkalaisena olin vielä todella ujo, ehkä naiivi ja lapsellinenkin. Kovastikin. Olin vuotta aikaisemmin muuttanut kaupungin keskustaan keskeltä landea, eikä maailmankuvani ollut todellakaan ihan samanlainen kuin osalla luokkatovereistani. 
Muistaakseni leikin vielä tuon ikäisenä barbeilla, tein niille itse vaatteita, kutsuin kavereita kylään ja kävin kavereilla kylässä. Koska asuimme ihan Turun keskustassa en juurikaan harrastanut ulkoilua tai leikkipuistoissa leikkimistä. Mutten myöskään koskaan (edes teini-iässä) hengaillut kaupungilla tai edes halunnut kaupungille pyörimään. 
Huolehdin joissain määrin siskostani ja pidin hänelle tarvittaessa seuraa. 
Kavereihin pidettiin yhteyttä soittamalla lankapuhelimella (harvoin) tai koulussa sovitut asiat pidettiin ja nähtiin sitten koulun jälkeen jossain. Joka paikkaan kävelin. Muistaakseni käytin ensimmäistä kertaa bussia juuri mennäkseni jonkun ystävän luokse hieman kauemmas, juurikin ollessani 10-v. 

Nyt hieman haikaillen omaa lapsuuttani olen seurannut pari vuotta esikoisen menoa.. Hänet olen sentään jotenkuten saanut kasvatettua ihmiseksi, joka osaa odottaa omaa vuoroaan ja ehkä jopa pystyy hyväksymään, kun vastaus iPhonelle on ei. 
Siltikin aina näin joulun alla vaatimuslista kaikesta alkaa kasvamaan. "Joululahjaks haluan iPhonen, Lumian tai Galaxy S3:sen. Onneks mä sain tietokoneen, oon halunnu sitä jo siitä asti, kun olin 7." Tietty kylkiäisiksi halutaan myös kasa vaatteita, meikkejä (!?) ja hiuslisäkkeitä. 

Itselläni oli ensimmäinen tietokone 13-vuotiaana. Joka oli kylläkin koko perheen yhteinen ja nettiäkin sai käyttää harvoin, sillä sehän vei aikoinaan paljon rahaa, eikä samaan aikaan pystynyt puhumaan lankapuhelimeen. Puhelimen sain seiskaluokalla ja se tietty varastettiin, eikä uutta puhelinta kuulunut ennen rippijuhlia. 
Kavereiden kanssa sovittiin tapaaminen koulussa tai puhelimitse ja ne aina pitivät. Joka paikkaan käveltiin tai poljettiin pyörällä. Teininä myös sinne 7km päässä asuvan kaverin luokse. Bussilla kulkeminen oli harvinaista. 
Meikkiä aloin hiljalleen käyttää yläasteella ja ensimmäiset hiustenpidennyksetkin minulla oli yli 2kymppisenä. 

A ja R saivat kerran Skanssireissullamme hetken shoppailla kahdestaan. Luulin heidän suuntaavan oitis Hennesin lastenosastolle, mutta käynti olikin suuntautunut suoraan Glitteriin ja saaliina oli meikkejä. En anna tyttöjen edes meikata. 
Eilen kävelimme ystäväni luokse, matkaa tuli yhteen suuntaan varmaan noin 2km ja jo ennen lähtöä R ihmetteli, että mennäänkö me oikeasti sinne kävellen. Bussi, taksi?
Toissapäivänä istuessamme ruokapöydässä A:n puhelin soi peräkanaan neljä kertaa. Eli joku hänen kavereistaan soitti hänelle neljä kertaa peräkkäin, kun ei sillä ekalla, tokalla tai kolmannellakaan kerralla saanut A:ta kiinni. Meillä kun ei saa nousta ruokapöydästä vastaamaan puhelimeen kesken ruokailun. 

Koska lapsista tuli pikkuvanhoja ja hetipiti-ihmisiä? Kaikki tulee saada nyt ja puhelimeenkin pitää vastata heti. Sovittuja asioita ei pidetä, sillä aina voi soittaa perään, että tuli jokin este tai muutos suunnitelmiin. 
Päällä pitää olla muodikkaimmat vaatteet ja naamassa meikkiä. Ulos ei voi edes pakkasella lähteä ulkohousuissa, koska "se on äiti noloo"
Rahaa pitä olla ja se käytetään kaikkeen turhaan. Ketään ei kunnioiteta ja ulkona saa huudella mitä tahansa, kelle tahansa. 
Ja se, mitä en ymmärrä on, että pitäisi päästä keskustaan hengailemaan. Miksi? Räkimään mummojen päälle? Hiplaamaan mekkoja kauppoihin?

Ehkä oikeasti alan olemaan vanha, enkä tajua kaikkia nykylasten toiveita ja toimintatapoja. 
Itse voi vain toivoa, että omat lapset kasvavat tämän hetkistä yleistasoa paremmiksi nuoriksi ja aikuisiksi, eikä "mullekaikkihetinyt" -nuoriksi. 
Ja oikeasti, haluaisin, että lapset olisivat lapsia pitkään. Teini-ikä ja aikuisuus on rankkaa, sitä ennen pitää saada olla oikeasti lapsi. Sitä kuitenkin vielä minunkin isoin vauva 10-v on. Lapsi. Vaikkei hän itse ole enää samaa mieltä.

10 kommenttia

  1. Hyvä kirjoitus. Olen 29 v ja juuri tuollaista oli omassa lapsuudessa. No maailma muuttuu, mutta ei kaikilta osin parempaan.

    VastaaPoista
  2. Yksi 30-vuotias vanhus täällä ihmettelee ihan samaa :) Jos mun tai miehen puhelin soi kesken ruoan, niin meidän 5-vuotias toruu, että miksi ette vastaa!

    Lapset on ihan kummissaan siitä, että mun lapsuudessa ei ollu tietokoneita (tai no, meille tuli tietokone kun olin 8-vuotias, isä tarvitsi sitä kirjoitustyöhönsä), nettiä, kännyköitä jne... Odotan jo kauhulla sitä aikaa kymmenen vuoden päästä, kun lapset alkaa vinkua ja vonkua mopoautoa. Kävelkööt, se on hyväksi! :)

    VastaaPoista
  3. Samoja ajatuksia täälläkin. Mittarissa ikää 33 ja miehen tyttärellä 11. Minä olen vielä vitosluokan luokkakuvassa verkkareissa, ja paidassa loistaa Minni Hiireen kuva. Tai joku vastaava. Tunnen olevani auttamattomasti vanha, kun ihmettelen tämän 11 -vuotiaan menoa: pitää olla muotivaatteet ja hiukset ojossa. Ja synttärilahjatoiveena oli "haluun rahaa". Vaikka kuvittelen edelleen olevani nuori ja ajan hermossa, en voisi kuvitella antavani 11 -vuotiaalle synttärilahjaksi rahaa. Eihän 11 -vuotias vielä rahalla mitään tee?

    Tai sit se ostaa just niitä meikkejä, jotka häneltä on vielä kielletty.

    VastaaPoista
  4. Kiitos :)
    Se on kyllä totta.. Jotkut asiat voisi pysyä ennallaan.

    VastaaPoista
  5. Meilläkään ei kyllä tulla näkemään mopoautoja! :D
    Ostan mielummin uudet pyörät ja niihin nastarenkaat, niin niillä pääsee talvellakin ;)

    VastaaPoista
  6. Uuuh, mulla oli seiskalla vielä ne kuuluisat Adidaksen 3-raitaverskat luokkakuvassa <3 :D

    Toi rahajuttu on kyllä ihmeellinen.
    Mun isovanhemmat ovat toki aina lähettäneet meidän lapsille rahaa syntymäpäiväksi. Mutta mulle ja mä oon käyny sillä ostamassa jotain tytöille. Tämä, koska isovanhemmat asuvat kaukana. Tänä vuonna A kuitenkin sai ekaa kertaa rahan itselleen ja käytiin sitten yhdessä ostamassa jotain tarpeellista. Huom. tarpeellista!
    A oli myös saanut jopa 30€ joiltain "iskän tutuilta", joita ei edes itse tuntenut.
    Olen koittanut tälläisien rahalahjojen kanssa sitten opettaa sitä fiksua rahankäyttöä, eli mennään yhdessä katsomaan niitä uusia talvikenkiä tai -takkia, kun sellaiseen on tarve. Tietty rahan omistajana lapsella on sitten enemmän sananvaltaa siihen, mitä ostetaan, mutta minä pidän huolen siitä, että se ei ole sipsejä, karkkeja ja limpparia. Kuten iskä oli kuulemma antanut ostaa...
    (A:lla ja R:llä on eri isä kuin Linalla)

    Mä sain ekat viikkorahat joskus teininä.. Ja silloin, kun tarvitsin uusia vaatteita. En koskaan käyny äidin kanssa shoppailemassa vaan hän antoi rahat ja minä ostin vaatteet. Onneksi tulin kotiin vaatteiden kanssa :D

    VastaaPoista
  7. Mä olen nyt vähän päälle parikymppinen ja vaikkei mun siitä 10veestä olekaan kuin se vähän reilut 10vuotta aikaa niin muistan että vaikka muut touhottivatkin puhelimistaan, tietokoneistaan ym niin mä en edes halunnu semmosia! Yläasteella ekalla ATK-tunnilla kun mentiin nettiin niin mistäpä mä edes tiesin miten sinne mennään :D Enkä muuten tunne jääneeni yhtään mistään paitsi. Itsekin leikin barbeilla muistaakseni vielä yläasteenkin alussa eikä se tuntunu yhtään lapselliselta. Sanovat muut mitä sanovat mutta oon sun kanssa ihan samaa mieltä :) Hyvähyvä!!

    VastaaPoista