Äidin pelko

Olen aina ollut todella kova huolehtija. Se periytyy varmasti suvussa... 
Minulla on jatkuva huoli lapsista, heidän pärjäämisestä ja varsinkin siitä, kun en voi itse olla koko aika läsnä. Yritän kovasti antaa lapsille vastuuta ja koitan luottaa siihen, että he pärjäävät kyllä ihan hyvin ilman äidin jatkuvaa huolenpitoa. 
Minulla on vilkas mielikuvitus ja pelkään kaikenlaisia asioita, joita voi tapahtua lapsille. Pelkään, että A jää auton alle, kun hän menee kouluun, pelkään, että joku kiusaa häntä koulussa, pelkään, että molemmat keksivät jotain todella typerää, kun leikkivät yhdessä ulkona, jäävät jumiin jonnekin, lähtevät jonkun tuntemattoman mukaan tai ihan mitä vaan. 

Minulla on erittäin fiksut lapset ja he kyllä tietävät mikä on oikein ja mikä väärin. Mutta joukossa se tyhmyys vaan tiivistyy.... Varsinkin A:lla on todella paljon vaikeuksia sanoa ei kavereille. A:n kanssa olemme käyneet jo useamman vuoden, nyt vuoden verran tiiviisti psykologilla, sillä hänellä on aika paljon ongelmia itsetunnon ym. kanssa. Hänet on määritelty "vaikeaksi lapseksi". Vaikka kotona meillä menee ihan hyvin, pelkään kovin, mitä tapahtuu kodin ulkopuolella. Siihen kun ei äiti voi vaikuttaa. 

Raskauden myötä jotenkin huoli ja pelot ovat lisääntyneet. Enkä ihmettele yhtään, äitihormonit jylläävät tehokkaamin. Sen vuoksi minulla on ollut vaikeaa olla sairaalassakin, kun kannan huolta siitä, miten kotona pärjätään. Mutta joka kerta kaikki on mennyt hyvin. Ehkä pidän itse itseäni liian arvokkaana. 
Jos olen kotona, lapset odottavat, että passaan, kerron mitä seuraavaksi pitää tehdä, muistutan kaikesta ja huoledin. Jos en ole kotona, he osaavat tehdä kaikki ilman kysymistä ja kaikki sujuu hienosti. Ilmeisesti äidin läsnäolo saa lapset laiskistumaan. Olen varmasti aiheuttanut sen ihan itse.

Koskaan tytöille ei ole sattunut mitään pahaa. Pitää koputtaa puuta. Mutta äidin huoli siitä, että tapahtuu on todella suuri. Varsinkin näin, kun itse joutuu oleskelemaan sisällä päivät pitkät ja lapset olivat nytkin lomalla paljon ulkona keskenään, mietin yksikseni kaikki kauhuskenariot läpi. Tämän vuoksi en pysty juuri koskaan nukkumaan päiväuniakaan - jos joku tarvitsee minua.

Olen tosiaan aina pelännyt ja huolehtinut. Mutta ehkä viime kesän keskenmeno laukaisi minussa jonkin suuren pelon siitä, että lapsen voi menettää ihan koska vaan.
Äitinä olo on vaikeaa. Varsinkin kun lapset alkavat olemaan siinä iässä, ettei niiden perään voi yksinkertaisesti katsoa 24/7, eivätkä he sitä haluakaan. A täyttää tänä vuonna 10 ja minun pitää antaa hänelle vielä enemmän vastuuta ja vapauksia. R menee syksyllä kouluun, joka aiheuttaa myös minulle harmaita hiuksia :D R on tähän mennessä ollut äidin pikkuinen ja nyt hänestäkin tulee koululainen... Iso tyttö. 

Vaikutan varmasti neuroottiselta. Sitä en ole. Mutta tämä on yksi puoli minusta ja varmasti monesta äidistä. Muun ajan voin olla rento äiti, mutta joskus(usein) pitää olla myös suojelija.

2010

2 kommenttia

  1. Itse olen samanlainen stressaaja. Mietin jo ennakkoon kaikenlaisia vaaroja, joihin lapset voivat joutua. Vielä murheet ova olleet pääosin pieniä, onneksi.

    VastaaPoista
  2. Onneksi tosiaan ei ole vielä ainakaan ollut mitään syytä huoleen.

    Lapset kun ne vaan tuppaa kasvamaan ja mitä vanhempia ne ovat, sitä enemmän niillä on omaa tahtoa ja tekevät omia valintoja - murrosikää kauhulla odottaen!

    Olisipa ne aina äidin pieniä mussukoita ;)

    VastaaPoista