SYPE

Lupailin tuossa aikaisemmin syventyä kertomaan, mitä Synnytyspelkopolilla käytiin läpi ja millanen fiilis siitä jäi. 

Kävin SYPE-polilla siis tiistaiaamuna, kätevästi olin jo talon sisällä, niin ei tarvinnut murehtia aikaisesta heräämisestä. Olin aikaisemmin ajatellut varautuvani käyntiin jollain tapaa, kuten miettimällä asioita etukäteen, laittamalla itselle ylös niitä asioita, mistä halusi eniten puhua yms. Mutta sairaalareissu vähän vesitti tarkoitukseni ja menin jotenkin täysin kylmiltäni käynnille. 

Kaiken kaikkiaan käynnistä jäi hieman ristiriitaiset tunnelmat, enkä ole ihan varma saanko kyseisitä käynneistä mitään apua. Tuntui, että olisi pitäny osata sanoa joku yksi tietty ongelma, mikä minua synnytyksessä pelottaa. En osannut. En osaa vieläkään. Ainoa, mitä osaan sanoa on se, että kipu ei ole minulle ongelma, kuten aika usealle pelkopolin asiakkaalle. Kipu on varmaan ainoa asia, mikä minua ei synnytyksessä pelota. Kaikki muu kylläkin. 

Kätilö koitti kovasti selittää kuinka jokainen synnytys on yksilöllinen ja miten asiat muuttuu ja miten niihin ei voi tai voi vaikuttaa. Mutta miten selittää ihmiselle, joka ei todellakaan vain yksinkertaisesti haluaisi synnyttää vaikka mikä olisi, että synnyttäminen on ihan ok? 
Puhuttiin sektiosta ja polikliinisestä synnyttämisestä, joista jälkimmäinen olisi ollut minulle se ihanteellisin vaihtoehto, sillä ahdistun sairaalassaolosta hyvin paljon ja sairaala-aika on minulle henkisesti ehkä vaikeinta koko synnyttämisessä. Mutta polikliinisesti synnyttäminen (suoraa synnytyssalista kotiin, jos kaikki on hyvin) ei minun tapauksessani sovi, sillä minulla on GDM, joka tarkoittaa sitä, että vauvan sokereita pitää seurata 24h ajan. Petyin pahasti. 
Sektion olen päättänyt haluavani jo heti, kun R synty alateitse. A onkin syntynyt aikoinaan hätä/kiireellisellä sektiolla. Mutta sektion kanssa minulla on vain kaksi ongelmaa: 
- sairaala-ajan pituus (min. 4 päivää)
- jatkossa raskaaksi tuleminen on vaikeampaa, eikä mahdollisesti alatiesynnytys tule kyseeseen enää toisen sektion jälkeen. Näin minulle on sanottu. 

Mikä siinä sairaalassa sitten mättää? 
Ahdistun suuresti, kun joudun olemaan sairaalassa. Tämänkin viimeinen neljä päivää oli minulle koettelemus, josta halusin vain pikaisesti pois. Onneksi sain oman huoneen, joten ahdistus ei ollut niin suuri kuin yleensä. 
Sairaalapelko on ehkä saanut viimeisen niittinsä siitä, kun sain R:n ja meidät laitettiin kolmen hengen huoneeseen, muiden juuri synnyttäneiden naisten ja heidän vauvojensa kanssa. R oli kovin tukkoinen ja ilmatiet olivat jääneet limaisiksi synnytyksen jälkeen ja R rohisi ja tuhisi aika paljon. Meistä kolmesta naisesta tuskin kukaan nukkui tuhinan takia... Vähiten minä. 
Mutta yksi äideistä otti sitten meidät jotenkin silmätikuiksi ja ensinnäkin haukkui meitä mustalaisiksi omille omaisilleen ("vain mustalaisilla on hiuksia syntyessään" tämä nainen sanoi vanhemmille lapsilleen, jotka kysyivät miksi meidän vauvalla on hiuksia, mutta heidän ei) ym. muuta yhtä järkevää piikittelyä kovaan ääneen, jotta varmasti kuulisin. (Emme siis ole mustalaisia :D ). Sitten eräänä kauniina aamuna hän huusi puhelimeen, että hänen tekisi mieli tappaa minut ja varsinkin vauvani, sillä vauva ei pysy hiljaa. Voitte varmaan kuvitella kuinka turvallinen olo minulle tuli. Onneksi meillä oli kotiutumispäivä.... Joka sitten ei ollutkaan kotiutumispäivä, sillä vauvan paino oli laskenut liikaa. Purskahdin lääkärin vastaanotolla hysteeriseen itkuun, ja mutisin, etten voi jäädä sairaalaan, sillä tämä eräs äiti on juuri uhannut tappaa vauvani ja minut. Lääkäri onneksi otti asian erittäin vakavasti, käski kätilöiden kerätä tavarani huoneesta ja siirtää minut osaston toiselle puolelle omaan huoneeseen. 
Tämän tapahtuman jälkeen en ole kovin innoissani siitä, jos joudun sairaalaan tai varsinkaan, jos minun pitää jakaa huone jonkun muun kanssa. 

Asia pääsi vähän hairahtamaan raiteiltaan. Pelkopolistahan minun piti kirjoittaa..... 
Käynnistä jäi olo, että siitä saa suurimman hyödyn, jos pelkää itse synnyttämistä ja siitä aiheutuvaa kipua. En kokenut saavani mitään apua siihen, etten halua synnyttää isokokoista lasta tai siihen, etten halua viettää viikkoa sairaalassa, kuten olen molemmilla aikaisemmilla kerroilla joutunut olemaan. 
Sovimme kuitenkin uuden käynnin, joka on ensikuun puolessa välissä. Omasta mielestäni se on kovin kaukana, sillä tämä aihe aiheuttaa minulle paniikki- ja ahdistuskohtauksia, mutta kätilön mielestä ajankohta oli ok. Sovimme myös, että kirjoitan ylös asioita, joita mieleeni tulee ja mistä haluaisin keskustella. 
Kätilö oli todella mukava ja osasi puhua rauhoittavasti yms. mutta jotenkin jäi tyhmä olo koko käynnin jälkeen. 
Ehkä kyse on minusta ja siitä, että en todellakaan osaa sanoa sitä yhtä tai kahta asiaa, mitkä voisi koittaa korjata, vaan olen ehkä sitä mieltä itseki, ettei pelkoni ole korjattavissa. 

Toivottavasti seuraavasta käynnistä on minulle enemmän hyötyä...

Ei kommentteja